tiistai 29. tammikuuta 2013

No, don't think I'd need anything at all

Kun sanat jää johonkin tuonne pään sisään, on hyvä laittaa Sisters of Mercyn This Corrosion soimaan ja maata lattialla. Oikeastaan minkä vaan ongelman voi ratkaista niin. Paitsi.

Sunnuntaina oli rakkaan serkkuni ristiäiset, kaunis on käärö, kaunis on nimi, Emma Julia, wohoo, melkein rimmaa Helmi Elinan kaa. Voin sanoa, että teki melkein mieli laulaa mukana siinä Jumalan kämmenellä -virressä, mutta sitten muistin että a) en osaa laulaa, b) en laula, c) laulaisin Tohtori Koiran oppien mukaan vain lintusen perseenreiästä. Joten en laulanut. Kahvi oli hyvää, Emma oli niin kovin pikkuinen, eno niin kovin onnellinen ja ajomatkat kovin pitkiä. Hirveä määrä oli myös ihmisiä, joita en ole ikinä ennen nähnyt, mutta joita luultavasti näen jatkossakin, enkä varmaan ikinä muista ketä ne on!


Eilen turhauduin taasen. Kun tää lonkka vaan on perseestä. Siis ihan oikeesti. Kun ei voi kattoa ees yhtä jaksoo Frendejä maaten tossa sohvalla ilman että kyyneleet melkein alkaa valua silmistä koska vaan sattuu niin paljon. Siitä sitten miettimään, et miten hyvin mun reenaaminen taas nykysin menee! Onko tässä ittensä kiusaamisessa enää mitään järkeä? EI MUSTA ENÄÄ TULE MITÄÄN PELAAJAA, MIKS MÄ SAATANA TEEN TÄTÄ. Ja onhan tämä maailma tehnyt töitä hirveästi sen eteen, että jättäisin viheriöt lopullisesti. Mutta kun taas viimein viime syksynä tuntu siltä että mulla on jotain mihin luottaa ja mihin uskoa, kun istuttiin joukkueen kanssa bussissa matkalla Tampereelle 2000 euron voitto takataskussa. En mä just sitä tunnetta halus hukkaa, kun se vaan varmasti vahvistuis tänä vuonna. Enkä mä pysty lopettamaan, mutta MUA SATTUU.

Ja tämä päivä taasen, kaikkien koululla perseiltyjen mukavien 11 tunnin jälkeenkin on psyykkinen tuskaisuuteni tänään käväissyt huipussaan. Parikin kertaa. Siis kuinka kauan meidän koulun flyygelit onkaan mun nimeä huutanut, ja tänään näin hetkeni tulleen kun kaikki hengas mediateekissa. Kuumottelin kyllä kokoajan kun kuulin kellarin oven sulkeutuvan, että joku tulee tsekkaan kuka niin huonosti soittaa, mutta voi se kuulosti hienolta, flyygeli kuitenkin on mun mielestä paras. Mut sitten, okei nyt kuulostan mielestäni tosi koomiselta, mutta! Siinä soitellessani tajusin miten Puuha Peten tunnari soitetaan, ja soitin sitä sitten siinä ihan innoissani, kun ovelle pamahtaa _kaks_ihmistä_. HYI. Sitä. Ahdistuksen. Määrää. Menkää. Pois. Oon ilonen että soitin vaan sitä Puuhapetee, koska se ei kuulostanu siltä et yrittäisin kuulostaa siltä et osaisin soittaa. HYI. HYI. HYI. Kaikki on hyvin niin kauan kun mun ei tarvii osata mitään. Eikä kukaan muu kai odota mun mitään osaavankaan, paitsi minä. SE ON SE SAATANAN ONGELMA.

Tähdet kehtas tänään väittää, että olen taitava, eikä kukaan sitä kiistä. Lopettakaa väärässä oleminen, en mä omiin ajatuksiini uskalla luottaa enempää kun teihin.

Jos erehdyn lukemaan, mitä oon kirjottanu, luultavasti sekoan. Ei varmaan mitään järkeä.

np. KoRn - Fear is the place to live

2 kommenttia:

TIINA kirjoitti...

Voi pikkunen!!! :( Oot niin hankalassa tilanteessa ton lonkkas kanssa. Tiedän, kuinka paljon rakastat pelata ja nyt pitää vaan toivoo ja uskoo. Niin paljon oot duunia tehny tän lajin eteen,että varmasti tuntuis kamalalta lopettaa. Mut kannatta vielä yrittää!! Ooks käyny lekurilla uusiks?

Helmi kirjoitti...

Toivottu on, uskottu on. Uskon ja toivon rippeitä en mielellään menettäis kokonaan jälleen kerran käymällä lääkärissä kuulemassa miten mikään ei muutu. Katellaa.