Kerkesin tänään poiketa Metson musiikkiosaston sähköpianon luona. Ja voi kuinka iloinen olenkaan siitä! Mulla ei ole mitään käsitystä siitä, milloin soittaminen olis tuntunut noin hyvältä. Sormet vaan liuku koskettimilla ja löysi paikkansa ilman suurempia tuskailuja. John Lennonin nerous Imagine kuulosti ja tuntui tänään parhaimmalta. Joo, se ei ole mitään rakettitiedettä, mutta en mäkään ole kun korkeintaan avaruuskeskuksen portinvartijan roskiksen tyhjentäjä. Lähes kyyneleet silmissä siitä nousin ylös, se oli niin hienoa.
Musiikki ei ole kilpailu, mutta saadapa minut se ymmärtämään. Jos mä uskaltaisin, mä soittaisin mielelläni muiden kanssa tai edes jonkun kuullen, mutta mä menen aina niin lukkoon kun edes puheenaihe siirtyy soittamiseen ja heitän jotain levotonta. Mulla on ihan rehellisesti ikävä sitä, kun mun soittoa kuunneltiin ja mä tiesin että kaikilla on mielessä, miten nuori mä olen ja kuinka paljon oon varmasti opetellut tätäkin menuettia. Kun olet porukan ainoa epäastronautti, ei sulle ekana tuu mieleen että hei kerronpas teille tässä nyt hataria tietoja avaruusaluksista.
Mutta jos joku mut saisikin pianon taakse istumaan, en mä siitä ääntä saisi tuotettua, en uskaltaisi. Mä en enää ole varma, mitä mä pelkään mutta pelkään sitä todella paljon. Mutta mä haluan soittaa, haluan tehdä virheitä ja mieluusti myös kuulla kuinka kaikki muut on mua parempia. Mä haluan näyttää itselleni, että pystyn siihenKIN vielä. Ja sitten keskittyä näyttämään maailmalle, että mä voin vielä oppia.
Ja nuotit on tän maailman kauneimpia asioita. Niiden tuijottelu ja niiden kuuleminen pään sisällä, sekä suodatus oman kehon läpi soittimeen ja siitä koko maailman (tai siis ..kisujen?) kuultavaksi. OI. Enkä mä haluaisi tällä hetkellä muuta kuin päästä takaisin siihen maailmaan jossa en muuta nähnytkään kun nuotteja ja maalitolpat.
np. GNR - Live and let die
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti