kaks nolla yks viis

365 todella suurta päivää tätä vuotta on taas kulunut.

oikeastaan vuosi alkoi siitä, kun erään porilaisen klubin sumussa minulle ojennettiin kirkkaan punainen ruusu ja enkelikuoro lauloi. yön pimeydessä sain pitää kädestä lujaa ja aamulla tilattiin kahvit sänkyyn lukituista ovista huolimatta. edellisenä aamuna me oltiin kylvetty tuhannen pallon keskellä ja toivottu ettei tarvitsisi lähteä kylmään ulkomaailmaan, jossa ei saada olla rauhassa.

sitten oli värivaloja,

muutamia kertoja,

kai aivan sopivasti.

röllilauluja ja moottoritietä.

keväällä tein yhtä maailman hauskimmista töistä ja sitten taas yhtä ikävimmistä,

josta onneksi tuli mielekästä kun oli työtiimi taivaasta. istuin nekalassa sijaitsevassa teollisuushallissa aika monta tuntia, kunnes vaihtuivat työnkuva ja työnantaja.

saatoin hautaan yhden elämäni tärkeimmistä ihmisistä

ja itkin puoli vuotta liian myöhään,

enkä silloinkaan kyllikseni.

sitten kävin tutustumassa etelä-eurooppalaiseen järjestötyöhön ja lensin takaisin oman puolen elämän mittaisen vapaaehtoisurani pariin, jossain määrin laittaen sen katkolle. 

sitten jäivät taakse myös poliittinen ura, uuden vamman johdosta jalkapallokentät ja valkolakin päähän painettuani myös lukio, jonka pimeissä nurkissa olin viimeiset kolme vuotta ollut piilossa pahaa maailmaa.

kahdesta asunnosta tuli käytännössä yksi kahden ja puolen henkilön suuruinen,

kunnes se kutistui arkipäivien ajaksi puoleentoista.

(tosin meitä asui kahden henkilön asunnossa parhaimmillaan kuusi, ja kommunikaatio hoidettiin kolmella eri kielellä, eikä kahvia ikinä ollut keitetty tarpeeksi.)

leikattiin suurinpiirtein puolimetriä hiusta pois, mutta sitä ennen käytiin etelässä kuuntelemassa musiikkia ja katsomassa lumileopardeja, sairastettiin sen jälkeen viikko aktiivisesti.

sit mä jäin oikeastaan yksinään tekemään töitä (joista en vieläkään tykkää).

kun koitti syyskuu, painoin rauhaniementie 24 a 5 asunnon oven viimeistä kertaa kiinni ja lähdin kauas keski-suomeen. asunto puolittui ja välimatka kantakapakkaan kasvoi sadallakahdellakymmenellä kilometrillä.

(käyntiaktiivisuutta kysyttäessä vastaukseni on edelleen:

 (x) viikoittain)

aloitin koulun juomalla skumppaa auringonpaisteessa. äärettömästä itsevarmuudesta suureen epävarmuuteen lainehtien ja siinä välillä tasapainotellen koitan selviytyä tästä haalarikansa-elämänvaiheesta. palan niin vietävästi mun koulutusalaani kohtaan että voisin edelleen huutaa. ja jälleen juotiin skumppaa, ennen kun lähdettiin lomailemaan. vaikkei aurinko paistanutkaan.

tänä vuonna musta tuli pikkutyttö, joka rakastuu joka perjantai uudestaan.

ja aikuinen ihminen, joka kuuluu yltiöasiallisen kuuloiseen ammattiliittoon.

edelleen jatkan niitä samoja jo kovastikin tympiviä töitäni, mutta keväällä siihenkin tulee suhteellinen muutos, jonka suuruudesta en uskalla hiiskua enkä sitä arvailla.

löytyi uusi yhteisö johon kuulua, ja siinä sivussa yhteisöllisyydestä tuli sellainen

hauska kirosana

nyt olen ihan suoraansanottuna onnellinen,
ei tarvitse enää pelätä ulkomaailmaa, eikä odottaa hyväksyntää.

minulla on jo kiire.

rakastumaan uudelleen ja ottamaan seuraava,
varmasti käänteen tekevä vuosi vastaan.

paree varautuu pakkaseen, kun tänne tuut

tänään kävelin hyvin hatarin jaloin kotiin.

ensimmäinen syksy neljästä alkaa olla taputeltu,

ja se oli, ellen ole jo ehtinyt mainita, kovin oranssi.

tänään suljettiin x-files ja huokaistiin näytön jälkeen helpotuksesta.

valmis.

hyvin intensiivinen syksy,

lähtökohdistani katsottuna se olisi voinut olla aivan liikaa

mutta jotenkin kummasti olen selvinnyt hyvin vähillä myrskyillä.

nyt minä viimeistään tiedän, että olen aivan oikeassa paikassa,

ja selviän tästä kyllä.

olen kulkenut tätä sadankahdenkymmenen kilometrin väliä

kaksi kertaa viikossa ja välillä vähän useamminkin,

mutta ei se niin pahalta ole tuntunut.

ainahan minä olen nauttinut liikkeestä,

hallitusti hallitsemattomasta.

niin nykyinen kuin entinen oleskelukaupunkini

on ollut lähiaikoina varsin ystävällinen.

sokkeloisen baarin viimeisessä nurkassa kuulin

latteita sanoja jotka eivät kai olisi paljoakaan

ilman sitä väsymyksen huuruista onnellisuuden tunnetta

idiootin virneen ne saivat kuitenkin kasvoilleni leviämään.

enää ei ole pakottavaa tarvetta juosta ja sinkoilla

 ja sitä en olisi ikinä uskonut

että joku saa satakuusikymmentäkaksi senttiä täyttä kaaosta

rauhoittumaan ja hengittämään

luottamaan itseensä näin 

siitä minä nykyisin lässytän jatkuvasti,

mutta ei elämä niin helppoa ole.

on ollut ikävän hoppu enkä ole ehtinyt keskittyä itseeni kovinkaan paljoa

mutta kaiken muun pitäisi nyt olla kunnossa

ja seuraavat hetket voin omistaa itselleni

ja olla laittamatta herätyskelloa soimaan 0430.

voisinpa kertoa teille jollain ymmärrettävällä tavalla,

kuinka paljon edistystä minussa ihmisenä on tapahtunut.

en minä ehkä kykene.

kolmen mun parhaan kaverin nimessä on tee aa ja ii,

ja hoo ja ee saa muutamat muut kirjaimet kuulostamaan tosi hyvältä.

mä voin aika hyvin.

jatka vain

tykkään itseäni suuremmista kaulahuiveista,

joita aamupakkaset antavat taas syyn käyttää.

poltan kynttilöitä toisinaan, ja kissa polttaa samassa viiksensä.

liityn vain muutamien sidoskohtien kautta ulkomaailmaan, 

mutta ikkunani pidän auki enkä sulje, vaikka väittäisit että sen kautta kaikki

kauniit ajatukseni öisin karkaavat.

minusta on jälleen tullut hyvä haaveilemaan pienistä hassuista asioista.

siitä, että kylpyhuoneessa olisi koleat lattiat joilla käveltäisiin vastavalmistuneilla villasukilla.

leivottaisiin sämpylöitä aamuisin ja voitaisiin hyvillä mielin jatkaa päivää siitä eteenpäin.

makoiltaisiin vaan ja kuunneltaisiin linnunradan käsikirjaa liftareille-äänikirjana. 

keksittäisiin uusia sanoja joilla ei ole oikeasti merkitystä,

muuta kun meille ja sille, ettet sunnuntai-iltaisin enää lähde kauas pois.

päivisin mä teen töitä kymmenestä kahteentoista tuntia,
luonnollisesti vielä ilmaiseksi, kuinkas muuten.
iltaisin mä kaipaan kotiin puuttuvia osasia
ja öisin kierin yksinäisyydessäni.

uhka vai mahdollisuus?
siinäpä vasta pulma.

mun tekee toisinaan mieli pyörtyä koska mä kaipaan.

hypätä myrskyn silmään ja antaa mennä.

laittaa koko pakka sekaisin ja luoda.
toisaalta mä teen just sitä,

 mutta ei silti kuitenkaan,
en minä saa aikaiseksi kuin soittaa ja ilmoittaa;

te tarviitte mut töihin,
ja otatte, koska mä olen helvetin hyvä.

(jos sitäkään)

mä etsin uutta mannerta

aion viivytellä, mittailla katuja

minusta voi päätellä niin monta asiaa

sen pohjalta kuinka usein kulloinkin

kirjoitan runoja, juon kahvia,

käytän sukkia, harhailen aamuyöstä pitkin katuja,

lasken päiviä ensi syksyyn

ja haaveilen näkeväni valaan

liika on liikaa

minä en luovu mistään

en kuitenkaan

en ole mitenkään suuri persoona

162 senttimetriä täynnä kaaosta,

sen kai näkee jo kaukaa.

laittaisin pääni likoon siitä,

etteivät puoletkaan ihmiset jolle kerron elämästäni,

usko sen olevan totta

 siksi kerronkin sen näin;

mä uin pikkukalojen kanssa ja sitten välkkyi värivalot

vaikkei ikinä heitettykään tikkaa,

vaan aina eksyttiin jotenkin oikeasta ovesta

iloisiin lasipulloihin ja tulevaisuuden

työkuvioihin, ja niin,

nyt mä oon tässä,

teen vähän onnee.

ettei sitten jää mitään epäselväksi.

---

helmat vaan hulmuaa,

kun me kuljetaan keskellä myrskyä

johon me tultiin tuolta

djn lumoista, sinfoniaorkesterin konsertista

ja täytettiin kokonainen kuppila

päiväkirjassa lukee sivu toisensa jälkeen:

mä haluan osata

mä en jaksa odottaa

mä haluan jo kaiken

ja mä aion olla pitkään pois kotoa

does it really matter if we go insane my darling

syyssateita, ajatussaasteita

ei ääriviivoja, ei lauseita.
edelleen syön pähkinöitä aina kun maailma on romahtamaisillaan,
(vaikka ei se niidenkään avulla yleensä pystyssä pysy)
kuuntelen alice cooperia siivotessa ja heitän jalat seinälle keskellä yötä herätessäni.

värit vähenevät, kohta näkyy pelkkää oranssia.
tiedättekös, silloin kaikki on valmista

vaikka vielä onkin hallussa vain yksittäisiä riekaleita 
ja aamuisin paleltaa.

kun kelaa muille onnea ja iloa, hymyjä ja hyviä viboja,

tajuaa silloin tällöin kuinka onneton sitä itse onkaan

niinä iltoina kun kävelee yksin kotiin ja 

aamuina, joina tarvitsee pedata vain oma puoli sängystä.

minä en milloinkaan tottunut yhteenkään ikävään,
enkä tiedä miksi tai miten tämä olisi erilaista.

niistä pienistä hetkistä,
kun kaikki on kotona,
tulee pidettyä niin tiukalla puristusotteella kiinni,
että rystyset on seuraavan viikon verran kipeinä.

lauloitte ja heiluitte

siinä huolettomasti ja olitte

jokseenkin koskemattomissa

onhan teissä niin paljon kaikkea

ja teistä tulee jotain niin hirveän suurta

minä taasen lauloin ja heiluin kait väärällä hetkellä

ja kävelin isojen tyttöjen tapaan ihan yksinäni baarin ovesta sisään.

arki on

taidenäyttelynavajaisia, viinilasi ja haalarit.

kaikki menee omalla painollaan, viikot ovat toisiaan lyhyempiä,

palaverit pidempiä ja koulumatka kevyempi,

sisällöt suurempia ja kiinnostavampia.

(ja hei, jyväskylä, korvat auki,

marraskuussa tapahtuu!)

laatuviini ja kotisohva, dublin ja madrid

tänään taas haluaisin huutaa. 

itkeä ja parkua, kun sinä et ole kotona.

kun minä olen niin kovin kaukana kaikesta,

niin kovin kaukana kontaktista.

mutta eihän se sinun vikasi ole,

vaikka toisaalta onkin.

käskisit iltakävelylle,

juttelisit hetken.

vielä satoja aamuja yksin,

toivottavasti niistä edes nelisenkymmentä

herään itämeren toiselta puolen.

mä oon kuitenkin hyvä hymyilemään nätisti

ja silittämään sun hiuksia hiljaa

koska nää on näitä

olosuhdekriisejä

koulu etenee hurjaa tahtia, arki etenee jos etenee.

kolmentoista tunnin koulupäivät ei pelota,

ei jos saa tehdä näin upeita juttuja.

käyttää kissaa kävelyllä

ja juoda kahvia kilometrin pituisella partsilla.

siitä tulee tosi hyvä fiilis, kun joku uskoo suhun.

rasti seinään:

nyt uskon minäkin.

ja tästä tää vasta alkaa.

välillä on pakko lähtee, että on paikka mihin palata

oi, mikä ihana kaupunki

täällä tajusin mikä mä oon

surullisen tuttu maanantai-ilta ja rappuset alas,

siellä istuin kantakapakan nurkassa olut kädessä

kaikkia tuttuja siinä ympärillä.

poistuin sanoen moi enkä huomiseen.

tavataan me kuitenkin taas,

kun kello jälleen lyö sodan jälkeen kuusi.

kävelin katuja kengillä jotka just ja just pysyy jalassa

ja kannoin hetkellä millä tahansa hajoavaa muovipussia

niin tuttuja nurkkia ja vastaantulijoita

ennen ei ole ollut yhtä vaikeaa nousta bussiin

oltaisiin voitu juhlia tän kaupungin katolla näitä viimeisiä hetkiä

mutta seistiin rannalla palelemassa kun revontulet juhli taivaalla,

sitten siirrettiin omaisuus ja kissa uuteen kartanoon.

oi, mikä ihana kaupunki

kuin kukkarossa herran

sanoin kyllä monesti etten malta odottaa

että pääsen poistumaan ja jatkamaan muualla,

mutta nyt kun se on totta niin

kyllä se kirpasee.

ei ole järvimaisemaa enää,

ja vain puolet edellisestä 70 neliöstä.

nyt olen vähän syrjäkadulla,

silti keskellä tätä vähää kaikkea.

vieressä vanha mylly ja alakerrassa

marttojen kerhohuone.

kohta mä tuun kuitenkin takas,

tai joskus ainakin.

katellaan vähän,

mihin tää elämä tästä heittää.

ja mä sanoin sua pieneks linnuks

arki on ollut aika rapsakkaa, josta kertoo hyvin se, 

että join tänään aamukahvin ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon aamuviiden jälkeen. 

kotiin olen palannut aina hyvin väsyneenä ja keho täysin murskautuneena,

mutta joka päivä olen menny takaisin.

vaikka melkein jätin menemättä, 

kun kotimatka kulki valkoisten seinien ja valkotakkisten jäbien kautta.

ja taas täytyy mennä, tänään vain neljä tuntia myöhemmin.

etappeja jälleen kaksi: ensin nousevat kaljalavat ja sitten rauta.

--

elämä alkaa pakkautumaan laatikoihin

ja kohta olen taas toisaalla:

sivistyslaitos, metsä ja kymmenmetrinen parveke odottavat.

niin ja joo, monivuotiset mietinnöt ja unelmoinnit palkitaan,

silleen pikkuhiljaa, mutta aika rytinällä.

yksi aamu me käveltiin sata metriä pystysuoraan

ja löydettiin kaikennäköisiä elämänviisauksia keskeltä metsää.

yksi toinen aamu matkustin aivan yksinäin poriin seuraamaan sirkusta

alpakoineen, rynnäkkökivääreineen kaikkineen.

molempina päivinä, kuin niin monina muinakin, näytin väsyneeltä
vaikka todellisuudessa olin vain kasa riekaleita
jotka eivät kykene tuntemaan väsymystä saati väittämään vastaan.
mutta jeesusteipillä se kaikki saatiin kasaan ja saadaan huomennakin.
jotain jos tästä yksinäisestä arjesta on oppinut, niin sen
että olen niin hyvässä turvassa ne kaksi kolme päivää viikosta
ettei ole väliä kuinka paljon pelottaa viikon loppuina päivinä.

vietän viimeisiä päiviä ja palauttelen avaimia.
eli ei mitään uutta tämän auringon alla.
kai.

voitsä ottaa mua kädestä

on ollut kesäelämää. valitettavan kiireetöntä ja toisaalta kivan tilavaa.

kaikkea hullunkurista. yhtäkkiä jatkokoulutuksia, öitä yksin metsän keskellä viinilasi kädessä.

salaisia operaatioita eineshyllyjen purkamisen ja kipujen kanssa selviämisen keskellä on ollut muutamia. mutta ei sen kummempia, pari hassua iltaa ihmisten ilmoilla.

ja ensi kesälle monta kotia.

kakskytkahdeksan aamua, niin aurinko ei paista iltasin mun sohvalle.

kissa huutaa yhä ja kassankaan takaa en ole poistunut.

siirtynyt vain muutamansata kilometriä muualle.

edelleen uskon olevani yhtä huojuva.

silloinkin.

enkä tahdo kasvattaa liian vahvoja juuria kuitenkaan,

tahdon tehdä työtä joka on arvoitus ja horjua sopivan paljon.

koska suurin osa päätäni on siinä epätasaisessa vellovuudessa.

ja se on hyvä, hyvä niin.

kunhan joku edes vähän

pitää pystyssä.

paloja loksahteli kohdalleen sillätavalla ikäänkuin itsestään.

kaikki on edelleen todella hyvin.

vaikka ei ole enää puutalokorttelia enkä ole ollut yhteydessä.

mihinkään. liikkunut vain.

hyvinkin.

oh, it's kind of different when you're there

kirjoitin kirjeen, mutta en tiennyt mitä sanoa

piirsin kissan, he tietävät kyllä.

sama toiminto ei ole suoritettavissa sähköisesti.

olen askeleen lähempänä keski-suomea

haluaisin juhlia jo, mutta täytyy odottaa neljä vuotta.

nyt elämme kummallista välivaihetta, jossa kaikki osat liikkuvat,

kaikki paitsi minä.

onneksi nukuin siellä täällä tähtien alla jo pari kesää sitten.

niin nyt voi jarrutella. hetken.

on ollut iloista musiikkia ja sitten sellaista joka pysäyttää maailman.

ja hetkeksi se tuntuu pysähtyneenkin. seitsemän päivää on ollut uskomattoman pitkä aika.

viiden päästä sillä ei ole mitään väliä.

vierailin sotamaassa ja ymmärsin yksinäisyyden merkityksen.

sitten peitin sekavuuteni sadan kilometrin kestoiseen nauruun.

loppuviimein nukuin.

hetken.

ei enää paha olo ollenkaan

en tiedä,

mitä muuta vastavalmistunut nuori elämäänsä kaipaa kun hetken kestävää lomaa kaikesta,

ja tietoa myönnetystä opiskelupaikasta. siihen lisättäessä helteet ja kauniit ihmiset, ei edes voisi pyytää enempää. paitsi että se jatkuisi kauemmin.

ja voi hyvä luoja tai mikä tahansa,

olen ollut niin uskomattoman onnellinen, ettei tosikaan.

en osaa sanoa siitä kovinkaan paljoa.

tunne on itselleni hyvin vieras ja omituinen.

kun kertakaikkisesti kaikki on ollut hyvin.

niin   s a a t a n a n  hyvin

yksi juhlailta alkoi lasten mehukesteiltä,

ja päättyi keskustorin puiden latvoihin.

siellä olivat niin nykyiset kuin tulevat sotapojat ja hirveän hyvät ystävät,

siilit sun muut.

makasin pitkään riippumatossa katsellen,

kuinka aurinko paistoi lehtien yläpuolella

ja siilit juoksivat sinne tänne.

monet asiat saivat selvyyden,

paitsi minun pääni joka humaltui

yhä edelleen kasvavasta onnesta.

mielessäni laitoin rasteja seinään

aina kun joku teki jotain tyhmää

ja sai pääni kuvittelemaan itseni noiden ihmisten seuraan silloinkin

kun he olivat jo kaukana.

oltaisiin vaan jääty siihen.

sitten se koitti.

joskus siitä puhuttiin ja joskus se oli tulossa,

sitten joskus, siihen on kauan.

tänään sinä lähdit.

kun et sinä koskaan lähtenyt minnekään,

et ilman minua. minä ehkä joskus

jonnekin hetkeksi karkasin mutta

tulin kuitenkin aina takaisin

alle viikossa.

seuraavat kaksi viikkoa olen yksin

teen ruokaa yhdelle

nukun yksin

kerron huonoimmat vitsini itselleni

sitten tulet käymään,

ja sitten toistamme samaa noin vuoden verran.

ja voi pojat, kuinka on ikävä jo nyt.

mutta kun totun ajatukseen,

lupaan tarttua taas onneen ja nauttia.

sitten itken ilosta, kun saan sinut viereeni taas.

vielä hetki

niin pienet kuin suuretkin kissat sanovat miau,

metallimusiikkiin kuuluvat kipeät niskat,

kesken matkaa nappasin elimistööni keuhkoruton

(tai jonkin muun lähes tappavan taudin)

josta parannuin vasta kaiken kivan oltua ohi.

kävin kävelemässä ja kertomassa tarinoita

iltana jolloin koko suomi oli humalassa,

mutta minä leikin parkkitalolla ja lelukissoilla.

ja minä pidin siitä, että olin väärässä

etteivät lapset hajoakaan jos kosken,

etkä sinä pelästy minun horjahduksiani

(ainakaan liikaa)

    

meillä kolisevat pallot pitkin seiniä ja pullonkorkit saavat kyytiä

kun kuvioihin astui kissoista viskein, siroin ja typerin.

hetki siihen meni, mutta nykyisellään nauttii jo pallomerestä,

ei enää kaada vesikuppiaan minuutin välein

saati pureskele tuolinjalkoja.

se on eläväinen,

tekee minustakin sellaisen

tai sinne päin.

neljän suorat sun muut,

sitten soi puhelin ja taas pitäisi mennä.

kun kaikki on niin hajoavaa, pelkän kuulalaakerin varassa

tai roskia viedessä pirstaloituvan roskapussin jäänteissä;

jaloista kuuluu kräsh pum räks.

laitetaan elämämme järjestykseen

oli se hyvä tai sitten huonompi

ei kai sillä väliä, kunhan olet siinä 

vielä  h e t k e n.

kauniita lintuja

arki on ollut sateenkaarten ympäröimää ja vaaleanpunaisella ilta-auringolla kehystytteä.

eilen haahuilin kotia kohti tihkusateessa danzigin tahtiin eikä mikään ollut hullusti.

(paitsi kipeä nilkka lonkka ranne pää)

ja yleisestikin; kun katsoo ikkunasta, näkee auringonpaistetta,

ulos raahautuessa se muuttuu sateeksi ja myrskytuuleksi.

monimuotoista onnea ja iloa ja syitä hymyillä.

olen nähnyt kauniita nurkkia ja linnoja tänä lyhyenä hetkenä lomaa,

silti en ole tyytyväinen ja haluaisin vain enemmän;

ENEMMÄN KAUNEUTTA vähemmän turhaa pelkoa

ehkä sanojen tilalle vähän enemmän rakkautta.

---

näin mustan paraatin eräänä pimeänä iltana

ja olin tuolloin todella onnellinen, sekä jälleen yhdeksänvuotias.

voitin myös elämäni ensimmäisen pöytäfutismatsin lordsin soidessa.

kaikki on ollut muutoin aika tavallista,

vuohenjuustolasagnea ja vuorokauden kestänyttä lastenhoitoreissua lukuunottamatta.

 huomenna käyn etelässä katsomassa isoja kissoja ja ranskalaisia pitkätukkia.

voin oikeastaan aika hyvin.

viimeinkin olet vapaa

täten hän on suorittanut ylioppilastutkinnon,

mikä ylioppilastutkintolautakunnan sinetillä vahvistetaan

kyllä minä vuodatinkin verta, hikeä, kyyneleitä ja muutamia neuvoa-antavia viinilaseja.

luin monta kirjaa moneen kertaan ja hankin jännetuppitulehduksen aivoihini yrittäessäni sisäistää matematiikkaa. istuin monet illat tyhjentämässä aivoistani ylimääräistä stressiä ja aamuyöstä siirryin järven rantaan jälleen kirja kädessäni. ystäviä sain monen monta enkä vaihtaisi heitä mihinkään. olisin voinut jäädä vielä ajelehtimaan näihin vuosiin ja käpertyä turvaluoliini koulun kirjaston hyllyjen välissä ja kellarin nurkissa. mutta matka jatkuu.

paperilla näkyy pettymyksiä ja alisuorituksia

merkkejä laiskuudesta ja priorisoinnista

arkielämän vaikeuksista ja vastoinkäymisistä

pitää vain oppia olemaan piittaamatta

sain juhlia paljon ja kauan, syödä liikaa kakkua ja nähdä älyttömän paljon rakkaita.

keinuin hymyssä suin kuunnellen ystävien soittavan uptown funkkia, enkä olisi halunnut poistua marimban luomasta lumouksen tilasta koskaan. jokaisella halilla ja hymyllä oli elämää suurempi merkitys. hymyilin poskeni puhki ja nauroin ääneni käheäksi. 

aurinko paistoi ja koko maailma tuntui olevan onnellinen.

kaikki on hyvin ja maailma on hetkellisesti valmis.

gaudeamus igitur, juvenes dum sumus

traffic too damn intense

huolittelemattomampaa ja sekavampaa kuin ennen.

aamuisin on noustava aikaisin, että jaksaa taas keinua seuraavan yön.

ei minua väsytä, olen oikeastaan aika vireä ja lähes onnellinen.

työhaastattelu päättyi sanoihin haluutko tulla töihin ja aurinko paistoi.

keinonurmi oli tulikuuma, kaikilla hyvä mieli.

päässä soi nirvanan the man who sold the world.

anteeksi, en ole kerennyt ajatella elämääni paperille asti.

nytkin pitäisi tehdä jotain aivan muuta kun istua tässä.

hyvää viimeistä sivistymätöntä yötä,

huomenna tiedän maailmasta paljon enemmän.

ja kaikki hyvin voi

melko vähän sanottavaa:

olen juonut kahvia ja kuunnellut doorssia,

seurannut keittiön ikkunaan ilmestyvää viidakkoa,

käynyt heinolassa ja selvinnyt takaisinkin

hakenut epätoivoisesti töitä ja lähettänyt juhlakutsuja.

asun mahdollisesti piakkoin kanssa kissan 

ja kissani saa ehkä oman kissan.

kaikki on ihan jees, vaikka:

asunnossani on kylmä

kaapeissa ei ole ruokaa

yläkerrassa riidellään

ja jalkoihin sattuu.

pitäisi:

olla jo muualla

(& joskus hiljaa)

don't waste your time on coffins today

aurinko nousee jo silloin kun kävelee kohti kotia

hieman venähtäneen illan jäljiltä

aamut ovat sinisiä ja suht stabiileja

iltaa kohti liikkuessa värit muuttuvat tummemmiksi

ja elämä on yhtä nuoralla tanssimista

huomenna en ehkä jälleen pääsekään ylös

ja tänäänkin täytyy varoa askeleitaan

suuntaan silti kauas jonnekin

uhmaan luontoa ja lääkäreitä

aivan järjetöntä, mutta en vain voi pysähtyä

vietin vapun kuopiossa ja tonnin käärmeen luona juhlimassa

sen jälkeen ajelin vain kaupungista toiseen täällä lähempänä

istuin viimeisessä nuorisovaltuuston kokouksessani

viiden vuoden jälkeen sekin hupi on osaltani ohi

elämme aikoja, joina kaikki päättyy, eikä uuden alusta ole varmuutta

pari vuotta sitten pohditut pulmat, kuten tankatakko skootteri kympillä vai femmalla,

ovat muuttuneet sfääreihin ostaako auto vai maksaa asunnosta enemmän.

en pidä tästä enkä pidä ajatuksesta, että kesällä tulisi järjestää elämänsä toisaalle alle kuukaudessa.

liian monta muuttujaa, liian vaikeaa ja liian monimutkaista

miksei kaikki voi olla pidempään niin kaukaista ja suurta,

kuin rannalla istuminen aamuyöstä.

kun olet itse niin pieni ja maailma niin suuri.

aistihavainnot tarkempia kuin koskaan, ja hymy herkässä.

niihin hetkiin tahtoisin jumittua.

ostin kahdet uudet lakanat joista on ilonaiheeksi vielä pitkään

siivosin myös lähes kaikki ilmapallot ja päästin ne tuskistaan

jääkaappi on tyhjä kuten pääni

liika on liikaa ja minua väsyttää

maailma on vähän liikaa

mutta minä jatkan pyörimistä

epätasaisesti ja liian kevyesti.

löydän kuitenkin aina lopulta kotiini.