tänään taas haluaisin huutaa.
itkeä ja parkua, kun sinä et ole kotona.
kun minä olen niin kovin kaukana kaikesta,
niin kovin kaukana kontaktista.
mutta eihän se sinun vikasi ole,
vaikka toisaalta onkin.
käskisit iltakävelylle,
juttelisit hetken.
vielä satoja aamuja yksin,
toivottavasti niistä edes nelisenkymmentä
herään itämeren toiselta puolen.
mä oon kuitenkin hyvä hymyilemään nätisti
ja silittämään sun hiuksia hiljaa
koska nää on näitä
olosuhdekriisejä
koulu etenee hurjaa tahtia, arki etenee jos etenee.
kolmentoista tunnin koulupäivät ei pelota,
ei jos saa tehdä näin upeita juttuja.
käyttää kissaa kävelyllä
ja juoda kahvia kilometrin pituisella partsilla.
siitä tulee tosi hyvä fiilis, kun joku uskoo suhun.
rasti seinään:
nyt uskon minäkin.
ja tästä tää vasta alkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti