does it really matter if we go insane my darling

syyssateita, ajatussaasteita

ei ääriviivoja, ei lauseita.
edelleen syön pähkinöitä aina kun maailma on romahtamaisillaan,
(vaikka ei se niidenkään avulla yleensä pystyssä pysy)
kuuntelen alice cooperia siivotessa ja heitän jalat seinälle keskellä yötä herätessäni.

värit vähenevät, kohta näkyy pelkkää oranssia.
tiedättekös, silloin kaikki on valmista

vaikka vielä onkin hallussa vain yksittäisiä riekaleita 
ja aamuisin paleltaa.

kun kelaa muille onnea ja iloa, hymyjä ja hyviä viboja,

tajuaa silloin tällöin kuinka onneton sitä itse onkaan

niinä iltoina kun kävelee yksin kotiin ja 

aamuina, joina tarvitsee pedata vain oma puoli sängystä.

minä en milloinkaan tottunut yhteenkään ikävään,
enkä tiedä miksi tai miten tämä olisi erilaista.

niistä pienistä hetkistä,
kun kaikki on kotona,
tulee pidettyä niin tiukalla puristusotteella kiinni,
että rystyset on seuraavan viikon verran kipeinä.

lauloitte ja heiluitte

siinä huolettomasti ja olitte

jokseenkin koskemattomissa

onhan teissä niin paljon kaikkea

ja teistä tulee jotain niin hirveän suurta

minä taasen lauloin ja heiluin kait väärällä hetkellä

ja kävelin isojen tyttöjen tapaan ihan yksinäni baarin ovesta sisään.

arki on

taidenäyttelynavajaisia, viinilasi ja haalarit.

kaikki menee omalla painollaan, viikot ovat toisiaan lyhyempiä,

palaverit pidempiä ja koulumatka kevyempi,

sisällöt suurempia ja kiinnostavampia.

(ja hei, jyväskylä, korvat auki,

marraskuussa tapahtuu!)