tänään kävelin hyvin hatarin jaloin kotiin.
ensimmäinen syksy neljästä alkaa olla taputeltu,
ja se oli, ellen ole jo ehtinyt mainita, kovin oranssi.
tänään suljettiin x-files ja huokaistiin näytön jälkeen helpotuksesta.
valmis.
hyvin intensiivinen syksy,
lähtökohdistani katsottuna se olisi voinut olla aivan liikaa
mutta jotenkin kummasti olen selvinnyt hyvin vähillä myrskyillä.
nyt minä viimeistään tiedän, että olen aivan oikeassa paikassa,
ja selviän tästä kyllä.
olen kulkenut tätä sadankahdenkymmenen kilometrin väliä
kaksi kertaa viikossa ja välillä vähän useamminkin,
mutta ei se niin pahalta ole tuntunut.
ainahan minä olen nauttinut liikkeestä,
hallitusti hallitsemattomasta.
niin nykyinen kuin entinen oleskelukaupunkini
on ollut lähiaikoina varsin ystävällinen.
sokkeloisen baarin viimeisessä nurkassa kuulin
latteita sanoja jotka eivät kai olisi paljoakaan
ilman sitä väsymyksen huuruista onnellisuuden tunnetta
idiootin virneen ne saivat kuitenkin kasvoilleni leviämään.
enää ei ole pakottavaa tarvetta juosta ja sinkoilla
ja sitä en olisi ikinä uskonut
että joku saa satakuusikymmentäkaksi senttiä täyttä kaaosta
rauhoittumaan ja hengittämään
luottamaan itseensä näin
siitä minä nykyisin lässytän jatkuvasti,
mutta ei elämä niin helppoa ole.
on ollut ikävän hoppu enkä ole ehtinyt keskittyä itseeni kovinkaan paljoa
mutta kaiken muun pitäisi nyt olla kunnossa
ja seuraavat hetket voin omistaa itselleni
ja olla laittamatta herätyskelloa soimaan 0430.
voisinpa kertoa teille jollain ymmärrettävällä tavalla,
kuinka paljon edistystä minussa ihmisenä on tapahtunut.
en minä ehkä kykene.
kolmen mun parhaan kaverin nimessä on tee aa ja ii,
ja hoo ja ee saa muutamat muut kirjaimet kuulostamaan tosi hyvältä.
mä voin aika hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti