Hellittäisit vähän

Yksi mattamusta vuosi takana.

Koristeenaan kaksi kirkkaanpunaista arpea lonkassa.

Muutin metsän keskeltä järvenrantaan, ajoin aika monta kilometriä autolla.

Luovuin kissasta, joka oli elämäni suurimpia asioita kolmentoista vuoden ajan.

Pääsin vihdoin takaisin pohjoiseen, josta täytyi kuitenkin palata aiottua nopeammin.

Olin osallisena monissa upeisissa kekkereissä, löysin uuden turvapaikan maan alta.

En ehtinyt viettää ihanien ihmisten kanssa niin paljoa aikaa, kun olisin halunnut.

Hakkasin pätää seinään ja toimin hetken mielijohteesta.

Ylioppilaskirjoituksia, kolmensadan arvoinen johtajuusraportti,

koulutuksia ja niistä pois jäämistä, voimauttava tauko vapaaehtoishommista.

Joulukortteja, Helsingin joukkoliikennettä ja suurin saldo.

Jalat pysyivät pitkälti tämän maan kamaralla.

Kerran Saksassa, kerran Ruotsissa.

Ympäri Suomea tuli mentyä.

Löydettyä uusia matkustuslauluja ja merkityksiä.

Laiminlöin kameraani, 

annoin kitaran pölyttyä,

enkä olosuhteista johtuen hirveästi juossutkaan.

Sen sijaan neuloin noin neljätkymmenet sukat, viidet lapaset ja sen sellaista.

Livemusiikki paransi tänäkin vuonna elämänlaatua erittäin huomattavasti.

Kovimpia keikkoja olivat ehdottomasti

Lord of the Lost, FM2000, viimein nähty Herra Ylppö, 69Eyes niin laivalla, Sellosalissa kuin Tavastialla. Deathstars, Jarkko Martikainen, Stam1na Hampurissa.

Musiikki on kuulostanut aivan perkeleen hyvältä,

oikeastaan läpi vuoden.

Olen iloinen siitä, että kykenen tuntemaan

niin suuria asioita musiikin kanssa,

että toisinaan matikan tunnilla itkettää

koska hienoa musiikkia on olemassa.

Löysin paljon uusia upeita orkestereita.

Päädyin taas vuosia sitten puhkikulutettuihin levyihin.

Pyörin ajasta toiseen.

Kokonaisuudessaan ihan kummallinen vuosi.

Kaikkea hirvittävän suurta tapahtui. 

Iloitsin suuresti, ja vastaavasti ryömin mieleni alimmissa pohjamudissa.

Opettelin uudestaan kävelemään, sain vain kolme aivotärähdyksen poikasta.

Ja makasin Tiinan lattialla jälleen aika monet kerrat. 

Nopeastihan tuo taas meni,

seuraava varmaan vieläkin nopeammin.

Lupaan itse pysyä saman pituisena kuin tähänkin asti,

ja antaa hiusten kasvaa.

Käydä keikoilla ja ajatella hitusen entistä enemmän omaa hyvinvointiani kuin muita.

Katsellaan.

You got to do what you do

Yhtä värivalojen sekamelskaa olivat nämä päivät.

Vuorokauden aikana kerkesi jälleen juosta kaupungista toiseen,

sinne tänne ja pysähtyäkin aina välillä.

Se alkoi siitä, kun yhtenä iltana muut juhlivat,

ja minä kiroilin yksin kotona.

Kaikki oli tympeää.

Kunnes nostin jalat seinälle,

rasitin aivojani sudokuilla,

kuuntelin musiikkia ja join teetä lasipurkista.

Tajusin taas, että maailma on ihan kiva paikka.

Seuraavaksi juhlin suvun ensimmäistä insinööriä,

ja kiiruhdin juhlimaan joulua Bodomin tahtiin.

Jälleen kerran tunsin itseni yksitoistavuotiaaksi:

kaikki oli aivan yhtä puhdasta,

täyttä nautintoa,

kauniita sanoja.

Enkä unohda säveltäkään.

Juhlat muuttuivat joulusta kultajuhliin.

Kuumuus hehkuvaan pakkaseen.

Ihmismassat tyhjiin katuihin,

usvaan ja vielä hohtavaan joulukuuseen.

Kierin kunnes heräsin,

pyörin ympyrää ja olin taas kiireessä.

Täysi juna paljastui odotuksista huolimatta hyväksi asiaksi:

sain elämänohjeita, naurua ja hyvän mielen.

Minuuttibaarin nurkka, kahden vuoden takaa tuttu:

ei tällä kertaa hermanneja eikä nimikirjoituksia.

Ainoastaan Tiina aurinkolaseineen.

Nojailtiin ja roikuttiin,

syötiin pitsa.

Helsinki. Pakkanen. Ta-ta-ta-tavastia.

Kolmas talvi peräjälkeen, kun tässä seisoskelemme.

Kolmas ilta täällä heidän seurassaan.

Kolmen kuukauden jälkeen.

Ja tästä kaikki taas alkaa.

Ylimääräinen tunti kylmässä,

syväjää vallitsi vielä pitkään.

Vielä silloinkin, kun herra Valo käveli lavalle.

Lauloi kauniisti, kylpi valoissa.

Silloin kyllä sulin.

Aivoja myöten,

sulaa vahaa.

Ja vihdoin:

Yks kaks kolme,

kabum.

Silmät kiinni,

ota kiinni.

Nyt kaikki on hyvin.

Elämä alkaa kun lavan sivusta lentää hymy

ja katosta siniset valot.

Keikka kesti kolmen omenan verran.

Poistuin vähin äänin.

Aivoissa oli jonkinsortin karnevaali käynnissä.

Kaikki aivan sekaisin, maailmanpyörä liekeissä,

klovnit jonglöörasivat ajatuksillani.

Tuntui hyvältä.

Epätodellista.

Yksikään asia ei ollut muuttunut.

Kerkesin toivomaan elämääni pysyvyyttä,

jotain johon nojata.

Nyt tajusin taas,

että tässä se on.

life, that's what it is 

Suunnitelmat unohtuivat,

satoi lunta ja televisiossa oli dinosauruksia.

Hetkistä tuli lankavyyhti.

Solmuinen ja sekava.

Kun sitä vähiten kaipaisi,

arpoutuu istumapaikka junassa leikkivaunuun.

Lapset mekastivat, minä palelin

ja laitoin volyymia vähän lujemmalle.

Nyt, jälleen kotona.

Jälleen teetä ja jälleen kipeänä.

Lasken päiviä, odotan innolla.

Vielä 17. Kuluisivatpa nopeasti. 

You better grab onto some hope

Katsoin lastenohjelmia,

tein sukkia ja opiskelin.

Vilkuilin naapureiden joulupukkien kömmähdyksiä ikkunasta.

Jopa ruotsin kielioppi tuntui joulua mielekkäämmältä.

Ainakin niin kauan, kun kissa palasi retkeltään

katsomaan lastenohjelmia kanssani.

En pyytänyt mitään, sain paljon.

Paljon aika turhia asioita, mutta myös

alennuslankoja, tuopin ja ananasta.

Mutta joulun teki kissa,

tuo hieman typerä ja pullea.

Tämä oli ensimmäinen muistamistani jouluista,

jona vanhempi kissamme ei ollut kanssani.

Vein hänelle kynttilän ulos.

Talo tuntuu vieläkin tyhjältä.

Palasin kaupunkiin kuuntelemaan yläkerran naapureiden riitoja

ja omissa seinissäni kolisevaa tyhjyyttä.

Polttelemaan kynttilöitä ja imuroimaan,

joulusiivous on aina parempi tehdä jälkikäteen.

Yritän jälleen opetella virkkaamaan.

Prosessi jäi kesken tälläkertaa siksi,

että virkkuukoukku katkesi.

Taidan siis pysytellä sukkien neulomisessa.

Elämäni huutaa välillä todella kovaan ääneen pääni sisässä.

Se vaatii uutta sisältöä.

Uusia ihmisiä,

uutta musiikkia,

uuden kaupungin,

uusia ajatuksia, uusia tapoja.

Uuden vuoden ja uuden ympyrän.

Vaikka se, mitä se tarvitsee,

on vanhoja ihmisiä ja vanhaa musiikkia.

Menneet vuodet ympyröineen ja nautintoineen.

Mutta kaikki järjestyy.

Kooma joka loppuu,

ei koskaan alkanutkaan.

Ulkona on niin kovin kaunista.

Oravat tipahtelevat jäisiltä oksilta,

mutta kaikkien pitäisi omaksua jotain niiden elämänasenteesta:

ne kiipeävät aina takaisin.

Pian tulee vieraita kaukomailta.

Ihan Sumiaisista asti.

Keitän lisää kahvia ja avaan ruotsinkirjat.

Irrallaan

Luovuin keskiviikkona psyykkeestäni.
Se oli kietoutunut kahden vuoden aikana ympärille puisen nuijan,
joka kuului Hatanpään lukion opiskelijakunnan hallitukselle.

Kuluneet kaksi vuotta, ne olivat mahtavia.
Hyvin raskaita, työntäyteisiä, mieltä raastavia. Niiden aikana olen hakannut päätä monta kertaa seinään ja toivonut vastuun jo siirtyvän jonkun muun harteille.

Kun kaikki kiitos tuntui satelevan seitsemälle muulle taholle, eikä kukaan muistanut omaa olemassaoloasi, tuntui siltä ettei tässä ole järkeä.

Mutta kaikessa siinä oli paljon järkeä.
Opin paljon. Niin itsestäni, muista ihmisistä, siitä kuinka maailma pyörii ja poliiseille kannattaa olla ystävällinen. Koin paljon upeita hetkiä suurien ponnistelujen jälkeen.
Eikä mikään lopulta ole suurempi kiitos, kun nähdä ihmisten hymyilevän koulun käytävillä.
Koulun, jonka olemassaolo ei ole itsestäänselvyys.

Tuntuu pahalta luopua näin suuresta osasta elämää.
Mutta voin onneksi luottavaisin mielin jättää sen taakseni luottavaisin mielin ihanan Heilin käsiin.
Olen kai pohjimmiltani aika helpottunut, mutta aivan todella surullinen.
Rakkauslaulut henkilöityvät vahvasti hallitukseen nyt.
Enkä tiedä, mikä tämän tulisi korvaamaan.

Kiitos kaikille.
Olen aika sanaton.

Nuo ihanat ihmiset tulivat juhlimaan kanssani lauantaina.
Kierimään lattioilla ja heittelemään viinirypäleitä,
laulamaan väärissä paikoissa vääriin aikoihin,
juomaan maitoa ja lainaamaan vaatteitani.

Ja taas niitä hienoja hetkiä.

Seuraavana aamuna keittiö näytti siltä, että juhlittu on.
Ulkona oli älyttömän kaunista, joten katsoin lastenleffoja ja lähdin illalla aamukahville.
Kaikkialla oli sunnuntai.
Ihmiset seisoivat siistissä jonossa baaritiskille,
karaoke ei ollut liian lujalla.

Kävelin kotiin reittiä, jolla yhtenä iltana tapasin ihmisen.
Tuijotimme koskea ja sanoimme sanoja jotka toinen ymmärsi vain puoliksi.
Molemmat selvisivät siitäkin päivästä, ja vielä monesta seuraavasta.
Kiitos ja ole hyvä.

Tämän päivän otan itselleni,
syön ananasta ja harhailen.
Koitan hymyillä,
rakennan jonkun toisen maailman.
Poltan muutaman kynttilän ja näen ihania ihmisiä.
Kuuntelen hyvää musiikkia,
ja sitten me lähdetään jo tanssimaan.

Ja elämässä on tilaa uusille asioille.
Uusille haasteille, uusille ihmisille.
Tai vanhoille.
Ruotsin kieliopille ja vaikeille sanoille.

Kaikki on kohta hyvin.

Sano hänelle kiitos

28100 Pori, 29500 Noormarkku 

USA, Ruotsi, Tuntematon

Ihoa kuivaavaa paperipölyä

kynsinauhat repiviä kortteja

säikytteleviä esimiehiä

suuria määriä rahaa.

 Kyllä kiitos.

Ja kun radiossa soi neljä tuntia pelkkää europoppia,

on liksa kaksinkertainen.

Tykkään todella paljon tehdä vaihteeksi jotain, missä ei tarvitse soveltaa.

Aivot narikkaan: nyt niitä postinumeroita.

Yksi yö töissä, ja elämä menetti rytminsä.

Se on kivaa.

Uni, jossa Marilyn Manson ilmestyi ovelleni

pyytäen minut kanssaan Särkänniemeen,

kertoo kai jo tarpeeksi väsymykseni tasosta.

(Nykyään mulla on tälläinen hieno puhelin,

joten naamani täyttää jatkossa blogiani aiempaa enemmän.)

Ei elämässäni nyt suuria tapahdu.

Päivisin luen ruotsia, illat istun korttimeren keskellä rakentaen suomalaisille joulua.

Ylijäämäaikoina yritän ymmärtää, mitä päässäni tapahtuu.

Juosta ajatusten perässä ja selvittää miksi ne ovat niin sekaisin.

Ortopedian poliklinikan puhelinnumero löytyy nykyisin pikavalinnoistani,

tupakkani jääkaapista ja kahvikupit sieltä sun täältä.

Kaikki tuntuu valuvan sormien läpi, eikä mistään saa täysin otetta.

Kuitenkaan ei kannata valvoa öitä takiani,

kyllä minä pärjään.

Ja jos en, tuokaa mulle pitsaa.
__

Toivottavasti teillä kaikilla on jotain, joka ilahduttaa teitä yhtä paljon
kun minua nostokurjen päälle nostettu joulukuusi.
Päivittäin.

ei metsää eikä majaa

Kuittejen taakse, päiväkirjan sivuille, kännykkään ja sinne tänne tarttui sanoja.
Surullisesta viikosta, sellaisesta pohjakosketuksen tapaisesta.
Hyvästelkää kronologia:
__
29112014, 2039:

valkoinen pöytä punaista viiniä

tämä ei tahraannu kuitenkaan

kartanoni huoneet kaikuvat

ei varsinaisesti hätää

04122014, 1234:

älä puhu mulle ruotsia

radiohead, makaan lattialla

tässä on mennyt viikko

ja menee seuraavakin

ellei joku tartu kiinni

03122014, 1837:

vettä viinilasista

luen onnesta

sen olemuksesta

ei otetta

(taidan olla jo liian kaukana)

02122014, 1450:

uusi matto ja toiset kaapit eivät auta hirveästi

hra & rva yläkerta tappelevat jatkuvasti

kaipaan merkityksiä

leikittäisiin yhdessä

leikkiä nimeltä oveni ei aukea

eikä kukaan koita tavoittaa

06122014, 0527:

en osaa kieltäytyä

pitäisi opetella niin säästyisi monelta

tänään seitsemältä lisätunnilta

valveilla oloa ja tyhjyyttä

71 neliötä täynnä surua

07122014, 0025:

silkinpehmeä musta kissa
hymyilyttää
onneksi poistuin kotoa
viimein
__

Luvassa ryhdistäytymistä, yksinäisyyttä ja lisää töitä.
Kohta on taas aika juhlia, enkä enää aio jäädä siitä paitsi.
Vielä kuitenkin liian monta syytä epäröidä.
Jokainen askel ulkomaailmassa on voitto.
Ja minä aion voittaa ensi viikon.

she will she will she will she will let it take her breath away

Päänsärky päänsärkynä ja krapula sinä itsenään sijoittuvat vasempaan ohimooni,

 ja ovat tällä viikolla vieraileet luonani hyvin useasti. 

Menee ihan hyvin. Jos ei puhuta kello kahdeksan ja neljän välisistä ajoista.

Niitä minä vietän heittäen ajatuksissani kärrynpyöriä polkien paikallaan, mutta silti liikkuen.

Liikkuen vain väärään suuntaan ja aina vain kauemmas siitä missä pitäisi olla.

Järki lähtee piipaa piipaa

Minä en suostunut kuluttamaan itseäni loppuun.

Vaikka aika lähelle sitä jo taisin keretä.

Älkää koittako kieltää, älkää yrittäkö rajoittaa.

Kiellän ja rajoitan itseäni jo liikaa.

Kyllä minä voin hiippailla pimeillä kallioilla yöt läpeensä, jos minä haluan. 

Olen kuitenkin valioyksilö, mitä tulee työtulokseen. 

Olen tuijottanut muiden unia ja muita ihmisiä toteuttamassa omia unelmiani.

Saanut rahaa baarin vessaan minua ennen päästäneeltäni naiselta jälkikäteen tilisiirtona.

Tuntenut arvottomuutta ja pelännyt ulko-ovea, tilannut pitsaa toisaalta.

Puhunut aivan tavallisen Santerin kanssa puhelimessa.

Huomannut työkavereiden olevankin täyttä timanttia.

Aloittanut monet sukat ja päätellyt harvemmat.

Harrastanut paheita, kuten lankojen ostoa.
Ajautunut taas liian kauas yhdestä rakkaimmista ystävistäni.

Katsonut, kuinka lunta sataa ja maannut lattialla.

Ostanut pääsylippuja mahtaviin juhliin.

Kyllä elämä voittaa vielä, ainakin joku lupasi niin radiossa tänään.

Herään kohta samasta asunnosta uuden ihmisen kanssa.

Ehkä saan viimein hankkia kolme sohvaa lisää ja rakentaa linnoja olohuoneeseen.

Ja ehkä me viimein saamme lettuja.

Kirjoitan tätänykyä hirveän nopeasti lauseet:

Puhelinnumeroa ei löydetty & seutuliput ovat liian kalliita

Järjestelmä kaatui kesken tallennuksen & poikittaisliikenne on huonoa

Tänään allekirjoitin joulutonttusopparin,

voi kuulkaa, minä teen tuttavuutta tämän nine-to-five -työelämän kanssa.

Mutta vain hetkellisesti ja sen aikaa kun on pakko.

Sillä ei tämä ole minua varten, ei tämä ole minua.

Olen tässä, kunnes saan tehdä sitä mitä haluan.

(Ja siinä en anna kenenkään itseäni estää.)

Juhlaväki läpi salin tanssii hiessä

Kun vihdoin liikutaan: se palkitsee

Kaiken muun unohtaa: vihdoin saa

Auto täyteen ja ysitielle. Mahtava tunne. Visiitti kahvipöytään,

ja siitä eteenpäin kilpaa huutaen.

Määränpäänä se yksi ja ainoa.

Jyväskylä, Pokemon-lakanat ja jo kuollut ruukkukasvi.

Vihdoin taas tuolla lattialla,

vihdoin taas kaiken sen keskellä.

Vihdoin taas hyvä olo ja hymy kasvoilla.

Miten te teette sen?

Ei mikään ollut hullusti.

Kello tuli paljon ja me kuljimme kuuden euron hullujen huoneelle.

Siellä mikään ei ollut totta,

heiluimme toisessa ulottuvuudessa jossa niskaan satoi hikeä.

En muista kuinka kauan on edellisestä nukketeatteri vierailustani.

Mutta tämä oli aivan mahtava. Kissa-Make ja Herra Pancho, te olette upeita nukkeja!

Tiskin takana ystävällisiä naamoja ja ovella musta kynnys,

kaikki näytti vähän teatterilta. Eivätkä kulissit kaatuneet.

Oliko meitä neljä vai kuusi, olin onnellinen heistä jokaisesta.

Myös siitä jannusta, joka istui polvieni korkeudella.

Ja jokaisesta joka tanssi kanssamme.

Yhtä juhlaa: FM2000,

sitä se onnellisuus oli tuona iltana.

Ja sitä että vieressä oli jatkuvasti joku. 

Moskovan pasuunat kauniina soi yössä

hääväki juhlii aivan päissään

Istuimme hetken siinä miettien tulevaa.

Päädyimme tyhjentämään jääkaapin ja odottamaan.

Mitä? En minä tiedä, ehkä naapuria koputtamaan oveen.

Ja menimme kolmatta (tai neljättä) kertaa naimisiin.

Kuka näitä nyt laskee?

Ei missään ollut päätä eikä häntää.

Missä mun pää? Perkele.

Yksiltä niskoilta se tippui aamuyön tunteina sängyltä roikkuen,

toiset menettivät hallinnan omiinsa hallitusti. Ja huomaamattomasti.

Tiedättekö, kun jotkut hetket haluaisi vain kantaa kotiinsa sellaisinaan,

eikä ikinä poistua niistä. Niitä oli tuona iltana monta.

Ja ne olivat niin katoavaisia.

Niin hauraita.

Että varovasti nyt.

kohta saapuu huomen

mut torvet vain pauhaa

Aamupalaa naapurista pimeän jo saavuttua,

eron hetki koitti taas.

Auto ja tie ovat yhtä pimeitä,

ja vastaantulijat armottomia

Tuli taas hetken aikaa mietittyä,

millä sekunnilla harhat todetaan harhoiksi 

ja tässä käy taas huonosti.

Mutta ei käynyt, vaan niin matkustajat kuin auto selvisivät.

Ja mä päädyin kaipaamaan jokaista hetkeä, jotka vietin tuossa kauniissa kaupungissa.

Siitä kauniin tekevät ne ihmiset jotka saavat kaiken pahan unohtumaan.

Enkä osaa kertoa, mikä on salainen ainesosansa.

Kuitenkin olen onnekas, että ovat elämässäni.

On hienoo löytää, ystävät kestävät:

minne vain viette: mä seuraan varmasti

Dreaming doesn't make time less real for us

Taksin numero 66 66 66 66,

valoisat aamut ja hämärän peittämät yöt.

Sunnuntaiaamuinen ilmassa leijuva tiheä valkoviinin haju

ja helvetin lujaa huutavat kirkot, alati murhanhimoisen näköiset vahtikoirat,

tuhannet Döner- ja strippimestat, ja jostain korviin kantautuva jazz.

Aamukävelyt Altonan ja St Paulin kaduilla,
kahviloiden ja baarien keskellä ja tuijottaa taidetta kaikkialla.
Vastaantulijoiden puheesta kun ei paljon halloa enempää ymmärtänyt,
saattoi vaeltaa seikkailla ja unohtua.
Pyytää anteeksi puilta ja kauniilta hetkiltä,
ettei ole aikoihin osannut rakastua heidän kaltaisiinsa,
hypätä mukaan ja nauttia aivan täysin.
Kun on ollut kiire ajatella liikaa.

Lähes kesäkelien keskellä
ja täyteen tupatun jalkapallostadionin vieressä
oli luistinrata ja vinoon uivia sorsia.
Kirkontornit kylpivät auringossa ja itse pakenin sitä.
Maanalle ja sivukujille.

Minkä takia kuljin Reeperbahnilla monta päivää?

Nähdäkseni mm. Stam1nan ja sen rakkaan tyttösen, Reeta nimeltään,

lavalla ja yleisössä saman verran suomalaisia

ja bongatakseni mahdollisesti seuraavan syyn matkata Saksaan.

Ja ottaakseni etäisyyttä ja hengittääkseni.

Tuona iltana, kun Grünspan oli täynnä suomalaisia, 

puhuin ilmeisen sujuvaa espanjaa aivan vahingossa,

eturivin ihmiset väistivät ilolla ja jostain kaukaa lähelle kantautuivat Pahan arkkitehdin ensitahdit.

Puolen tunnin jälkeen olivat voimat lopussa, niskat jumissa.

Oli virtajohtoja ja hetkellisyyttä, tupakansavua, musiikkiin eksyneitä ihmisiä,

 polvet mustelmilla ja Insomnium lavalla.

Uskomatonta.

and we drift far away in our dreams

gather further distance while we sleep

Nukuin elämäni kalleimmat ja todella sekavat unet Bremenissä,

lensin aamulla Suomeen ja talvi oli ohi.

Ja kaikki muukin oikeastaan mureni käsiin.

Luin tuhansiin kertoihin Arno Kotron Sanovat sitä rakkaudeksi,

kaikki oli oikeastaan selvää mutta silti tuskaa tuottavaa.

Uusi pyörä ja niin se pyörii.

Eteenpäin, huomenna.

tiedossa jotain tavoiteltavaa

Taidan elää väärinpäin.

Halloweenina verhouduin kirkkaan keltaiseen, 

kävin viimeisillä voimillani kaupassa enkä osallistunutkaan kissakahvilan avajaisiin.

Tulen kotiin neljältä aina kun koulu alkaa aamuvarhain, muutoin en kotoa poistukaan.

Kuulen asiat kauan muita ennen ja odotan ihmettä, jona saisin tekemisistäni kiitosta.

Hyvin nukutun yön jälkeen muutamat sekunnit pilaavat tulevan viikon eikä missään ole mitään mistä ottaa kiinni.

Yhtenä suurena saavutuksena pidän työpaikalta ulos selviämistä tuona synkkänä perjantaina.

Jos jokin, niin se hetki kun huomasin pihan molempien porttien olevan lukossa, oli kuin kauhuelokuvasta. Takaisin toimistolle siirryttyäni olivat puhelinlinjat katkenneet.

Keitimme kahvia ja odotimme, milloin ilmastointikanavasta hyppää maskijäbä.

Muutamalla puhelulla portit onneksi aukesivat, kiitokset tästä suuresta seikkailusta lähtevät naapurifirmalle. 

pelastaa tuhat kissaa

 lahjoittaa rahaa lumileopardeille 

nähdä Lord of the Lostin heti uudestaan

soitella lisää kaivurikuskeille 

lähteä jo muille maille

saavuttaa edes jotain

juoda vielä yhden kupin kahvia

löytää unohtumattoman kauniita paikkoja

tuijottaa tähtiä laitakaupungilla

ostaa uuden hiuslakan

silittää kissaa koko päivän

halata jättikokoista haita

siirtää vastuuta viikolla eteenpäin

vaihtaa kaupunkia

vaihtaa maisemaa

valmistua jo

Seuraava viikonloppu on auki kolmellakymmenellä välilehdellä,

kantautuu korviin kuulottimista.

Näen silloin yhden aivan ihanan tytön,

joka on nykyisin aivan liian kaukana minusta.

Kaikkea muutakin varsin hienoa silloin tapahtuu,

jos niin vain sallitaan.

Ajatukset ja sadepisarat törmäilee vähän samalla tavalla.

Muistin yhden hetken jona maailma pysähtyi,

joukkuehenki otti viisitoista askelta ylöspäin

ja kaikille tärkeä nainen makasi teholla.

Toisinaan tajuaa kuinka onnekas on.

Mä olen yksin kotona, vihdoin sain itseni ravittua,

tuntilistan täytettyä ja viinipullon tuhottua.

Olen menettämässä yleismaailmallisen tajunnan,

miten kuuluisi olla ja minne mennä,

ei niin mitään käsitystä.

High five, swan dive, nose dive

Let the chaos in and see what happens to your soul

Hengitä ulos hengitä sisään
pysähdy ja hengitä lisää.

Lyhyt varoitusaika, mutta niin löysin itseni tiistaina Helsingistä.
Urban Tale on tullut takaisin, seuranani oli Heidi ja myöhemmin pöydässäni taikuutta.
Se oli uskomaton reissu, joka sai minut taas kurkottamaan kohti unelmiani.
Tai sitä ainoaa, joka on jäljellä.
Vei se minut kadotukseen tahi ei.

trains will come and trains will go
this one is taking me far away from home

Bussikuski kertoi Cheekin stadionkeikoista.
He muistivat ja he välittivät,
yhä ja edelleen.

Joskus hetkistä humaltuu,

ja siitä että joku vihdoin suostuu juhliin.

Kolme tyttöä varmaan kolmen vuoden tauon jälkeen

ja kolme pulloa viiniä mutta se on toissijaista.

Mitä minä teen?

Tähtiä taivailla ja toisinpäin

viskiä ja muutama tuoppi

Maisemanvaihdos ja kolme kirosanaa.

Kiinnostun liikaa muiden ajatuksista,
heittelen omiani kaivoon enkä ymmärrä
miksi kukaan ei haluaisi ostaa suurta haipehmolelua.

Pitäisi palata takaisin ajassa
ja hypätä junaan jo monta päivää sitten
matkustaa jonnekin kauas ja jäädä sinne.

tärkeintä jos on lähteä niin sitä ainakin on tehty

Jos tunnet samoin,
päiväsi kylmenevät ja aivosi ylikuormittuvat,
ihmiset ympäriltäsi juoksevat kilpaa karkuun.
Ovet on lukossa, ikkunat tukossa ja piipun päällä on hattu.
Pakoon ei enää pääse, nyt kierrämme ympyrää.
Karuselli tai vuoristorata, päätä sinä.

ei oo ei oo ketään kotona

och ni säger något

Kaikki reissut, varsinkin ne jotka alkavat passin pakkaamisella, ovat aina tervetulleita.
Tosin, tuntui väärältä astua laivaan ilman Tiinaa.
Ja varsinkin seikkailla Tukholmassa.

Naureskelin hiljaa itsekseni, niin laivalla kun maissakin,
että tuossa me istuskelimme ja tuolla jututimme mahtavia ihmisiä
tuon oven takana lauloimme Robin Williamsia ja tanssimme aamuyöhön
tuolla meidän ei annettu nukkua ja tuosta kaupasta ostimme kauniita teemukeja.

Itämeren tuollakin puolen oli syksy,
lehdet maassa ja vettä ilmassa, sekä kamalan kylmä.
Kuinka mukavaa kylmyyden keskellä on tuntea Södermalmin sivukadut,
ja toisaalta kuinka kamalaa, ettei tiedä seuraavaa kertaa kun niillä pääsee kulkemaan.

Seisoin Abba-museossa kuunnellen Bennyn soittoa ja koin kylmiä väreitä.
Silti matkan paras osio odotti Sankt Eriksplanin jylhien talojen sisuksissa, jossa kahden todella pienen neidin pienen pienet sormet puristuivat pikkurillini ympärille tiukemmin kun mikään muu koskaan. Takan edessä kehräsi kissa, ja pääsin kuin pääsinkin vihdoin puhumaan kaikkia taitamiani kieliä sekaisin.

Kolmetoista tuntia tuossa kaupungissa on auttamattomasti liian vähän,
mutta lohdukseni toin teepaketin ja kirjan, jonka ensimmäisestä sivusta en ymmärtänyt mitään.

Oi vielä me vielä toisiimme törmäämme,
toivottavasti piankin, vain yhden kielen turvin.

Isänmaan menetetyt toivot kuitenkin vetivät ajatukseni arkeen takaisin.
Herkkän humalaista tulkintaa Suomi-iskelmistä ja muistelmia Juicen viimeisistä sanoista heti aamutuimaan. Iloitsin päästessäni istumaan omaan kotibussiini. Ilman häiriötekijöitä.
Olin vähän liian väsynyt ja hieman liian yksin lähteäkseni tänä iltana punk-rientoihin.
Sen sijaan söin hyvin ja kävelin kylmässä ulkoilmassa.

Aion nyt keittää vielä yhden kupin teetä,
ja uskotella itselleni, että olisin kyllä saanut unelmani täyttävän oppisopimuspaikan ellei kaikki, mitä olin taas kerennyt kuvaamaan kahden viime vuoden aikana olisi päättänyt korvautua yhdellä minuutin kestoisella kissavideolla.

Entä jos kirjoittaisinkin tästedes vain runoja,
varmuuden vuoksi kaivertaen ne kivilaattoihin tuhoutumisen välttämiseksi?

istu alas maailma juoksee

Dumdidum, niin he olisivat voineet sanoa,
ja jättää kajauttamasta ilmoille sanat:

"eihän tämän näin kuulunut mennä"

Askeleita
hiljaisia ja kovin pitkiä
edes takaisin sairaalan käytävällä.
Jokaista niistä arvioidaan, ja siinä niin
seitsemännen ja kymmenennen välillä se tapahtui,
he päätyivät suunnittelemaan seuraavaa operaatiota.

En halunnut ymmärtää enkä varsinkaan
todellakaan yhtään laisinkaan
hyväksyä.

ANTAKAA JO OLLA.

Keskelle metsää sijoittuva viikonloppu tuli tarpeeseen,
vaikkakaan siitä ei kaikkea saanutkaan irti.
Saatoin kuulostaa siltä, että kaikki on pilalla.
Mutta ei laisinkaan.

Aivan pään yläpuolelta lensi viisi joutsenta
kiertelivät ja kaartelivat ja ääni oli valtava
tööttööttööt ja siipienhavinaa.

Se oli hieno hetki ja tunsin ymmärtäväni taas paremmin
mikä isääni kiehtoo siinä, mitä hän tekee.

Edes päivänvalo ei tehnyt noista hiekkateistä yhtään sen turvallisemman tuntuisia, eikä varsinkaan tyhjentynyt eturengas. Kyydissä ollut jalkautuva ensiaputiimi tosin sai tilanteen tuntumaan täysin hallinnassa olevalta. Enkä tällä kertaa lentänyt yli äyräiden autollani.
Ja kerkesimme kuin kerkesimmekin kello viideksi rautatieasemalle.

Oli kiva tulla kotiin ja rauhoittua, kiva tajuta kuinka hienoja ihmisiä on päässyt tapaaman.
Ja miten tärkeää on, että he ovat olemassa.
Ja kuinka etuoikeutettu olen saadessani toimia heidän kanssaan meille kaikille tärkeän asian parissa. Vaikka vapaaehtoistyö tuntuu nykyisin toisinaan kuluttavalta,
niin se palkitsee. Se todella palkitsee.
Enkä kadu pätkääkään, kun viisi vuotta sitten astuin ensimmäistä kertaa toimiston ovesta sisään.

Se toimisto on pian entinen, enkä minäkään ole entiselläni.
Minä olen kasvanut näissä hommissa niin paljon ihmisenä ja eläimenä, että en sitä osaa kuvata sanoin. Kiitos kaikille, te olette parhaita.

Aamut ovat jo kylmentyneet.
Valosaaste ja nouseva aurinko tekevät
taivaasta KOVIN KAUNIIN.
Bussin kadottua kartalta vailla selityksiä
pitää harrastaa tutkivaa journalismia ja valitsin
aivan uuden bussilinjan minua kuljettamaan.
Nauroin itseni lähes tukehduksiin,
huomaamattani piirsin auton kalojen keskelle,
ja nauroin lisää.

Herättelin vanhaa unelmaa henkiin, kunnes tajusin että se on syystäkin entinen.
Koen valaistumisia tulevaisuuden koukeroista hetkittäin.
Sanat määräaikainen ja surkeat soittajat saivat sen aikaan tällä kertaa.
Olen täynnä intoa, inspiraatiota, jotain vitun outoa voimaa.

Ja mä tykkään siitä,
ihan todella paljon.

Näitä hetkiä ei ole liikaa, ja niiden hukkaan heittäminen olisi typerää.
Joten tässä olen ja tähän jään, tästä mä tykkään.
Työsopimus taskussa ja uusia lankoja laatikossa.

Monimuotoiset sanat kuten
 kokomusta on jotenkin inspiroivaa pukeutumista
värittävät päiviä ja lehdet mätsäävät varoituskolmioihin.
Tätä tietä on hyvä jatkaa.

..Anna mulle kurpitsa niin teen mitä vaan.

katso tähtiä tänä yönä

Kello on taas liikaa ja minä pidätän hengitystäni.

Samaan aikaan toisaalla on joku käärinyt unelmasi taskuunsa ja juoksee nyt pois.
Elämä tuntuu muuttuneen, maailma tuntuu muuttuneen.
Kaikessa on enemmän värejä.
Enemmän pintoja joihin tarttua.
Tasoja, jolle laskea ajatuksensa lojumaan, ennen kuin jatkaa matkaa.
Enemmän mahdollisuuksia tehdä mitä vain.

Niin kaikki tosiaan muuttuu.
Mihin suuntaan?
Pysynkö mukana, putoanko kärryiltä?
Kenen puhelin soi?
Pysynkö mukana?

Istuin bussissa ja luin kirjaa.
Aamun kuudes kuppi kahvia termarissa.
Sanat ovat niin isoja, lauseista puhumattakaan.
Katseet ja askeleet, katso uudestaan.
Ei jalat ei ei ei ne kanna.

can you trace the sins that haunt you, and play the devil's cards as i do?

Olihan se jumalattoman mahtavaa, Deathstars nimittäin.
Olihan se maagista ja koko kehon henkiin herättävää.
Kaikki olivat niin hienon näköisiä, ja jatkuvasti savun peitossa.
Savun haju jäi kummittelemaan koko illaksi aivoihin.
Se täytti tajunnan vielä silloinkin, kun tuijotin pimeässä vastaan tullutta kissaa silmiin ja palelin.
Kävin läpi menneitä ja ehkä tulevia tapahtumia, myös niitä joihin minulla ei ole osaa eikä arpaa. Niitä kaikkia kehystivät samat raamit, eivätkä ne olleet sellaiset, joiden sisälle tulisi asettaa värikkäitä kuvia.
Sinä yönä nukuin pitkästä aikaa levollisesti.

--
Totun hämärään ja annan sen ohjata.
Enkä silti malttaisi laskea kirjaa käsistäni.
Pitäisi. Pitäisi. Sukat ovat kesken. Talvi tulee.

Ei kiirettä.
Lainkaan.

Kuinka puhdistava kokemus olikaan pitkästä aikaa herätä päänsärkyyn.
Sen syyt olivat monimuotoiset, niihin lukeutui kolmen vuoden funkkuputki, kaupungin paras bussipysäkki ja ilmainen pitsa. Olin iloinen maanantaina. Ja tiistaina, jolloin en tehnyt mitään.
Osa minusta haluaisi kuuluttaa kaikille, miten hienoja asioita täällä tapahtuukaan.
Mutta minusta on tehty sanaton, todella on.

ojala ojala ojala
kunpa ja niin
toivottavasti

Eivät ne tiedä mitä minä näen.

Eivät ne tiedä että unissani valot tulevat luokseni,

eivätkä ne voi löytää minua niiden seasta.

Eivätkä silloin, kun olen 1 452 kilometrin päässä.

Emmekä nuku eikä koko kaupunki nuku mikään ei nuku.

(Pst. minä jätän monet asiat taakseni,

ensimmäisenä loogisuuden,

on enää kyse mahdollisesti viikoista.)

kaikki pois piiloista

Wait for the punchline and it may never come

Julmetut seinät!

Olen tuijottanut niitä tänä vuonna aivan liikaa, mutta silti lukittauduin jälleen niiden sisään moniksi päiviksi liikkumatta ulos. Mutta sellaista se on, kun pää tekee tepposia. Kerran minä vielä saavutan nykyistä paljon stabiilimman tilan, eikä joka yö tarvitse arvailla, mitä seuraavana aamuna kuuluu.

kaikki olisi 

niin 

saatanan kaunista

Paljon aikaa on kulunut kuvitellessa mustia kaakeleita ja raidallisia pyykeitä

kasaa kenkiä eteiseen ja kolmea likaista kahvikuppia.
Kaikki olisi väsyneitä sen härdellin jälkeen jonka tuloksena olisi koti
ja vaikkei kumpikaan virallisesti osaa pedata, niin siitäkin selvittäisiin,

Selvittäisiin, vaikka tulisikin hetkiä jolloin kaikki katoaisi hiljaisuuteen ja sekottuisi yhdeksi suureksi massaksi vieden olemuksellaan kaiken hengitystilan.

Niitä seiniä voisin tuijotella,

mitkä ne ikinä ovatkaan.

Pimeän sävyttämiä tansseja, vaiko upeita ihmisiä ja upea lauluntekijä.

Tekisi mieli taas jakautua kahdeksi ja kokea kaikki.

Tänään kadut oli kiillotettu sateella ja niistä heijastuvat valot sai kaupungin näyttämään yhdeltä suurelta leikkikentältä. Silti oli vielä kieltäydyttävä karusellin kyytiin astumisesta ja lähdettävä viettämään iltaa teekupin ja upean musiikin seurasta.

Huomenna haluaisin vain loikoilla,

haluaisin unohtaa että maanantaina täytyy vielä kisailla,

ja nousta vasta illalla kun alkavat niin kauniit juhlat, ettei niistä vain voi jättäytyä pois.

Olen tänään todella onnellinen,

ja se tuntuu todella hyvältä.

En liiemmin jaksa ajatella,

saivatko sensorit mitään järkevää luettavaa toimestani.

Istuen sukkapuikkojen kanssa loossin nurkassa,

ja nauraen poskilihaksensa jumiin oli hyvä palkita itsensä tämän päivän aherruksesta,

ja visiitistä paikkaan, jossa on noin kuusi tuhatta seitsemänsataa päivää sitten käynyt syntymässä.

Akuuttia valittamisen tarvetta ei ole,

mutta kieltämättä odotan jo maanantaita,

jolloin voi vajota kotoisia rappusia pitkin maan alle, 

nauttia oluen ja huokaista helpotuksesta.

epäkaupallisia mahtipontisia pienoismaailmoja

Aamu-usva kaupungin yllä.

Sitä oli hyvä tuijottaa aallonmurtajalta.

Ja palata hattivattitehtaan pariin tuntia myöhemmin.

Nauraa ja nauraa ja nauraa ja tuhota tuotoksensa.

Hieman opiskella, nostaa jalat seinälle.

Miettiä millaista elämä on, kun olemme jo sellaisia oikeita ihmisiä.

Viimein pukeutua ja lähteä syömään puoleen hintaan kallista pitsaa.

Kävellä iltahämärässä, hienoissa väreissä ja nauraa hieman lisää.

Hymyillä naamansa kipeäksi ja hukata murheensa.

Niin kannatti tehdä, se oli elämäni onnellisin sunnuntai.

Se, miten linnut nukkuvat, on oikeastaan ihan se ja sama.

Ja se, mitä printataan paperiin joka päättää tämän elämänvaiheen.

Julistetaan ylioppilaaksi sitten kompensaatiopisteillä tai rehellisillä onnistumisilla, aivan sama, en jaksa enää välittää. Vaikka se, miksi kypsyyskoe muuttui kivunsietokokeeksi ja kolme tuntiseksi hengitysharjoitukseksi, onkin aivan typerää. Mutta en minä sille nyt oikeastaan mitään voinut.

JÄÄTELÖÄKIN SAA SYÖDÄ MISSÄ JÄRJESTYKSESSÄ LYSTÄÄ.

Uusi ja vanha, hyvin nostalginen musiikki on tahdittanut elämääni.

Kaikki on kuulostanut niin hyvältä, että olisi tehnyt vain mieli sukeltaa äänien sekaan ja oppia niiden tavat ja mieltymykset. Haluaisin päästä toteuttamaan itseäni, haluaisin koskettimet sormieni alle, haluaisin unohtaa sen saaman stigman ja aloittaa puhtaalta pöydältä. Mutta taidan jättää ne hommat niille, jotka ne osaavat. 

Kaupungit hieman kauempana tarjoaisivat performansseja, oi niin kiinnostavan kuuloisia.

Oman kaupunkini tarjontaa katsastaessani ei silmiin pistä muuta kuin bingoa ja kirjallisuuspiiriä.

Mutta yksin en haluaisi nyt vaihtaa maisemaa, ja nyt tulisi jo kiirekin.

Haluaisitko olla mun kaveri? 

Olisi monia juttuja, joihin sellaista tarvitsisin.

Voisimme aloittaa huomenna, tarjolla olisi päiväretki painovoiman katoamiseen.

Mikäli haluaisit, voisimme myös eksyä paikoista parhaimpaan.

Tai lähteä sinne kirjallisuuspiiriin.

Kuljin kaduilla kesämusiikit korvissani ja täysien pisteiden tenttipaperi kourassani.

Luotin aurinkoon ja katukiveykseen ja siihen, että illalla pimeyden saapuessa saan sytyttää kynttiläni.

Askel oli kevyt, olo vallan mainio.

Kuuntelin tuulta tyhjällä rannalla, seuranani vain jättimäinen kalliolla istuva lokki ja pian järvelle katoava kalastaja. Leikin ajatuksella, mitä tapahtuisi jos pyytäisin kalastajaa ottamaan minut mukaansa, tai jos asettuisin lokin viereen tuijottamaan järveä. 

En tehnyt kumpaakaan, vaan vaihdoin rantaa ja etsin salaisia sopukoita ja kivisiä siltoja.

--

Kaipaan kissaani niin paljon, että siinä ei ole mitään järkeä.

Mutta tuon sametinpehmeän otuksen luo on vaikea päästä.

Ja ne, jotka sen kanssa jakavat arkensa, eivät siinä viihdy.

Katoavat mielummin sanaakaan sanomatta, mitään selittämättä.

Niinkuin niin monet kerrat aikaisemminkin.

Se vie minut joka kerta siihen iltaan,

kivirappusille ja lintujen lauluun,

viilenevään ilmaan ja sumeisiin silmiin.

Kaikki mitä niillä näki, oli kokoajan loittoneva hahmo,

rinkka selässään ja hiukset poninhännällä.

Päätin olla antamatta anteeksi.

tell her where the rain will fall,

and tell her she can have it all

Ja samalla salaa haluaisin lähteä itsekin.

Onneksi sukuun juuri liittyneet tytöt kutsuivat minut jo käymään Ruotsin puolella.

Tänään on ollut sellainen tavanomainen lukulomapäivä, kun avaa kirjat ennen silmiä ja keittää kahvia kolme pannullista enemmän kuin normaalisti. Sitten koittaa pysyä -aronien ja -abamoksien perässä muutaman tunnin, ennen kun luovuttaa tahtojen taistelun ja nappaa läppärin syliin vain hetkeksi.

Tavanomainen päivä pyykkivuoroineen, lehtileikkeineen ja sotkuisine lattioineen.

Kunnes soi puhelin,

ja yhtäkkiä ovet, jotka olisi ehkä mahdollista avata,

alkavat piirtää ääriviivojaan eteesi.

Kaupunki alhaalla näyttää kauniilta

Pienenä ihmettelin, miksei kukaan kertonut, mitä onni on.
Näytti niin helpolta, kun ihmiset hymyilivät ja askeleensa olivat kevyitä. Ikään kuin he olisivat vain hukanneet huolensa. Kieltäytyneet kärsimästä. Ikään kuin pienimmätkin asiat tässä maailmassa toisivat ikuista onnea. Aika kului ja vuodet vierivät, sitä oppi yhtä sun toista. Oppi ettei kaikki kulje aina niitä raiteita, joita toivoisi. Sen kautta oppi arvostamaan yön tuoksua, sitä kuinka asfaltti kiiltää öisin, ja sitä kun saa vihdoin olla yksin kotona, ja hiljaa.

Oppi myös, ettei se aina ole niin helppoa.
Ei onni aina ole edes pieniä asioita.

 Ei se välttämättä olekaan kaikki Sisters of Mercyn albumit, tai kannullinen suklaateetä, saati valmiiksi saadut tumput. Ei se välttämättä ole sitäkään, että näkee siskonsa pitkästä aikaa tai että saa tuoretta leipää kotiovelle kannettuna. Ei uusi roskatynnyri, syksyn ensimmäiset poltetut kynttilät. Ei se, että saa vihdoin lähetettyä työhakemukset jotka ovat kummitelleet välilehtipalkilla viikkoja. Ei kotiinsa lukkiutuminen, ja hiljalleen itsensä syrjäyttäminen. Ei roskien ulos vieminen. Eivät maailman lämpimimmät villasukat eivätkä suloisimmatkaan kuvat kissoistasi. Ei se uusi huppari, joka toimii samalla merkkinä viimeisestä lukiovuodestasi. Ei edes ajatus Hampurin yllä välkkyvästä ilotulituksesta.

Tosin, kaikki on aina niin kovin suhteellista.
Sillä tänään onnea on pussillinen chilipähkinöitä.