Yhtä värivalojen sekamelskaa olivat nämä päivät.
Vuorokauden aikana kerkesi jälleen juosta kaupungista toiseen,
sinne tänne ja pysähtyäkin aina välillä.
Se alkoi siitä, kun yhtenä iltana muut juhlivat,
ja minä kiroilin yksin kotona.
Kaikki oli tympeää.
Kunnes nostin jalat seinälle,
rasitin aivojani sudokuilla,
kuuntelin musiikkia ja join teetä lasipurkista.
Tajusin taas, että maailma on ihan kiva paikka.
Seuraavaksi juhlin suvun ensimmäistä insinööriä,
ja kiiruhdin juhlimaan joulua Bodomin tahtiin.
Jälleen kerran tunsin itseni yksitoistavuotiaaksi:
kaikki oli aivan yhtä puhdasta,
täyttä nautintoa,
kauniita sanoja.
Enkä unohda säveltäkään.
Juhlat muuttuivat joulusta kultajuhliin.
Kuumuus hehkuvaan pakkaseen.
Ihmismassat tyhjiin katuihin,
usvaan ja vielä hohtavaan joulukuuseen.
Kierin kunnes heräsin,
pyörin ympyrää ja olin taas kiireessä.
Täysi juna paljastui odotuksista huolimatta hyväksi asiaksi:
sain elämänohjeita, naurua ja hyvän mielen.
Minuuttibaarin nurkka, kahden vuoden takaa tuttu:
ei tällä kertaa hermanneja eikä nimikirjoituksia.
Ainoastaan Tiina aurinkolaseineen.
Nojailtiin ja roikuttiin,
syötiin pitsa.
Helsinki. Pakkanen. Ta-ta-ta-tavastia.
Kolmas talvi peräjälkeen, kun tässä seisoskelemme.
Kolmas ilta täällä heidän seurassaan.
Kolmen kuukauden jälkeen.
Ja tästä kaikki taas alkaa.
Ylimääräinen tunti kylmässä,
syväjää vallitsi vielä pitkään.
Vielä silloinkin, kun herra Valo käveli lavalle.
Lauloi kauniisti, kylpi valoissa.
Silloin kyllä sulin.
Aivoja myöten,
sulaa vahaa.
Ja vihdoin:
Yks kaks kolme,
kabum.
Silmät kiinni,
ota kiinni.
Nyt kaikki on hyvin.
Elämä alkaa kun lavan sivusta lentää hymy
ja katosta siniset valot.
Keikka kesti kolmen omenan verran.
Poistuin vähin äänin.
Aivoissa oli jonkinsortin karnevaali käynnissä.
Kaikki aivan sekaisin, maailmanpyörä liekeissä,
klovnit jonglöörasivat ajatuksillani.
Tuntui hyvältä.
Epätodellista.
Yksikään asia ei ollut muuttunut.
Kerkesin toivomaan elämääni pysyvyyttä,
jotain johon nojata.
Nyt tajusin taas,
että tässä se on.
life, that's what it is
Suunnitelmat unohtuivat,
satoi lunta ja televisiossa oli dinosauruksia.
Hetkistä tuli lankavyyhti.
Solmuinen ja sekava.
Kun sitä vähiten kaipaisi,
arpoutuu istumapaikka junassa leikkivaunuun.
Lapset mekastivat, minä palelin
ja laitoin volyymia vähän lujemmalle.
Nyt, jälleen kotona.
Jälleen teetä ja jälleen kipeänä.
Lasken päiviä, odotan innolla.
Vielä 17. Kuluisivatpa nopeasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti