Kävelen kaatosateessa.
Jopa mun normaalisti harmaanruskeenvihreät Converset muuttuu sateesta mustaksi.
Vesi valuu mun kasvoja pitkin, tahtoo mun unohtavan.
En ole yhtään varma, itkenkö.
Toisinaan haluan kadota.
Näinä päivinä yhä useammin.
Vaikka kaiken pitäisi olla hyvin, mietin jatkuvasti, miksen jo lähde.
Miten jossain muualla olisi parempi.
Miten muillakin olisi parempi jos oisin muualla.
Tiedän, että niin ei saisi ajatella.
Mutta se ei oo ainoo mitä teen väärin.
Mä haluaisin muuttaa askelet pidemmiksi, haluaisin juosta.
Tuntea kaiken katoavan.
Tuntea voiman jota olen täynnä.
Tuntea onnistumisen.
Rakastan sadetta.
Sitä miten saa unohtaa.
Ja tuntea aidosti.
Olla vain, ja unohtua.
Olla vain, ja unohtua.
Ensimmäiset juoksuaskeleet ovat kevyitä.
Tunnen samantien kuristavan kivun kurkussani, mutta se on samantekevää.
Juoksen lujempaa, mutta mitä pakenen.
Tunnen samantien kuristavan kivun kurkussani, mutta se on samantekevää.
Juoksen lujempaa, mutta mitä pakenen.
En halua mennä juomaan teetä siskoni luo.
Vaikka se oli oma ideani.
Menen kuitenkin.
Makaan lattialla enkä sano sanaakaan.
Siskoni kertoo baariseikkailuistaan.
En sano sanaakaan.
Kävelen takaisin, sade on lakannut.
En saa selvää ajatuksistani.
Kävelen väärään suuntaan.
Väärä henkilö lähestyy minua viestitse.
Sinun jos kenen pitäisi ymmärtää merkitys sanojen takana.
Sinä tiedät, mutta et halua uskoa.
Uskot, mutta et tarpeeksi.
Itse uskon, mutta en itseeni.
Kaikki ajatukset pyörii mun päässä, en pysty keskittymään mihinkään.
Tiedän, että ei kannattaisi olla hiljaa.
Ja toisaalta se on varmempaa.
Haluan tällä kertaa tehdä toisin, haluan kertoa ajatuksistani ennen kun se on taas liian myöhäistä.
Päätän olla valehtelematta.
Tiedän, että ei kannattaisi olla hiljaa.
Ja toisaalta se on varmempaa.
Haluan tällä kertaa tehdä toisin, haluan kertoa ajatuksistani ennen kun se on taas liian myöhäistä.
Päätän olla valehtelematta.
Mutta kun käännyt kysymään, onko kaikki hyvin.
En sano sanaakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti