Meidän koulun seinät.
Ne on turvalliset, mä tykkään niistä.
Niiden sisälle pakkautuu päivittäin niin hienoja ihmisiä, että en kestä.
Siitä rakennuksesta löytyy niin monta niin kivaa nurkkaa, johon pääsee taas tarvittaessa syrjäytymään.
Musta on oikeasti ihan kivaa, että koulut alkoi.
On jotain rytmiä päivissä, tai pitäisi olla.
On jotain, mikä saa pois kotoa ilman suurempaa suunnittelua ja vaivaa.
Näkee ihmisiä, se on tosi hyvä ja tosi huono asia.
Ja mä tykkään oppia. Opiskellakin, mutta vaan kaikkea mielekästä.
Tykkään myös läksyistä. Siitä, että mulla on jotain tekemistä kotona.
Vaikka ne liian usein jää siltikin tekemättä.
Mutta mä en tykkää tästä ekasta jaksosta.
Yhden ainoan typerän kamalan pakollisen hirveän kurssin takia.
Haluisin jättää sen käymättä mutta nyt kun kerkesin alottaa, en kehtaa keskeyttää.
Minä ymmärrän, opettaja ymmärtää, muut ymmärtäisivät.
Mutta minä en kehtaa myöntää, että jo tämän ensimmäisen tunnin aikana kaikki vaan sumeni ja helvetillinen ahdistus valtas koko kropan, vaikka me ei edes oikeasti tehty mitään.
Halusin olla yksin, mutta ei se nyt täysin onnistunut.
Pää on jotakuinkin kasassa niin kauan, kun kuulen sanat; "Mikä on?"
Ja mä myönnän hajonneeni sekunninsadasosassa.
Myönnän taas purkaneeni pahaa oloani väärällä tavalla täysin väärään kohteeseen.
En ikinä opi.
Eikä tuosta ahdistuksesta näyttänyt tulevan loppua koko päivänä.
Kaupungissa oli muitakin kun minä. HAJOA.
Tarvitsemani kirjat on loppu. MILJOONAAN.
Vahingossa tönäsen tarjottimen alas hyllystä. HELVETIN.
Kamerasta loppuu akku. OSAAN.
Ja yö pelottaa taas, mä en pistä silmiä kii.
Mutta en halua mennä seuraavalle tunnille.
En halua, en halua, en halua, en halua.
Enkä pysty, kykene, pysy kasassa.
MIKS EDES YRITÄN!
Anteeksi.
np. Apulanta - Jumala
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti