Mun navigointi Petsamon kolmen bussipysäkin välillä ei ole mitään huippuluokkaa. Onneksi niistä jokainen on hyvä vaihtoehto, kaikilta lähes sama matka kylmien betoniseinien sisään. Kun makaan siinä hyisellä lattialla huoneessa, joka tuo mieleeni paljon muistoja, myös sinut, tajuan että mun on pakko olla jatkossa ainakin sadasti vahvempi.
Käyn täällä lähes päivittäin, en voi joka kerta hajota tällä tavoin.
Kyllähän muistosi elää täällä, varjosi on jäänyt paikallesi kummittelemaan.
Mutta mun on ehkä vain pidettävä pää kasassa ja nostettava sille hattua.
En onnistu siinä vielä pitkään aikaan, mitä nyt itteeni yhtään tunnen, mutta kyllä vielä joskus.
On jossain määrin terapeuttista olla täällä yksin.
Verenmaku suussa, jalat samantien kivusta hajonneina, keuhkot verta vuotaen ja pää seitsemässätuhannessa palasessa, mutta tänään mulla ei ole aikomustakaan pysähtyä ennen kun sanot, että riittää.
Onneksi aika riitti vielä huoltoon ja joutavien sekä vähän joutamattomienkin läpi käymiseen.
Mä tulin kotiin ja keitin teetä.
Kitaran kaivoin paksun pölykerroksen alta ja se kuulosti surullisesti hyvältä.
Kamerat tekivät lähes yhteistyötä.
Hetken tunsin suloisenkatkeran ilon pilkahduksen jossain sisälläin.
Kuin unelmaa, kaikki on ja helpompaa..
....silti harhaa vaan.
Sitten pääni valtasivat vanhat sanat joita ei ole käytetty liian pitkään aikaan.
Ja kaikki on kuin ennenkin.
Mutta huomenna hymyilen.
..tai sit mä itken ja hymyilen.
np. Suburban Tribe - Watching you
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti