sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Olen eksynyt Latviassa

Tunti Suomesta etelään.
Ensimmäiset havainnot ovat halvat hinnat ja lentokentälle vastaan tulleet hymyilevät kasvot.
Kylmä tuuli puhaltaa, mutta jälleennäkemisen tuottama lämmin tunne peittoaa sen leikiten.

Rakennukset ovat rappeutuneet lähes romahtamispisteeseen.
Tiet ovat suoria ja jatkuvat ikuisuuksiin huonokuntoisina.
Yksi tekee edellä ja muut seuraavat perässä.
Neuvostoliiton jäänteet ovat enemmän kuin selkeästi näkyvissä.

Lähes jokapaikassa on ilmainen nettiyhteys.
Autojen kyljistä ja nurmikosta heijastuu aurinko.


Pienempi kaupunki, parempi meininki.

Tämä kaupunki on täynnä lehmäpatsata, eivätkä edes paikalliset tiedä tarkalleen, miksi. Ne vain ovat. Niitä löytyy kaikissa väreissä, kukkakuosissa, merimiesasussa ja matkalaukuksi naamioituna, yksi on tehty kukista.
Tieto niiden elämättömyydestä rauhoittaa, enkä juokse pakoon.
Mutta kerran tosissani pelästyin.
En onnekseni joutunut yksin pimeillä kaduilla niitä kohtaamaan.


Teekuppi on puolillaan ja keittiön radiosta soi Queen.
Haluan pysäyttää ajan ja elää tämän hetken ainakin sata kertaa uudestaan.
Meiltä eivät puheenaiheet lopu varmaan ikinä, mutta voimme olla myös hiljaa.
Sekin on mukavaa, ja kaukana kiusallisesta.
Se on parasta.

Pääsen nauttimaan koskettavan hellyyttävästä ystävällisyydestä ja vieraanvaraisuudesta.
Minulta ei puutu mitään.
Päinvastoin, minulla on enemän kuin edes tarvitsisin.


Katsomme elokuvan, joka tapahtuu myös päässäni.
Se on hieman hassua, mutta elokuva on hyvä.
Toiset tuijottavat ruutua kauhuissaan, itse nauran.
Yksi lukee huvittuneenkauhunsekainen ilme kasvoillaan reaktioitamme.
Anna niiden puhua sun sielulle.

 

Kuldiga. Jurkalne.
Vanhoja katuja ja taloja, joka nurkassa toinen toistaan suloisempi pieni kahvila halpoine, mutta sitäkin houkuttelevampien näköisine leivoksineen. 
Voisin asua täällä joskus, tai tulla tänne hermolomalle.
Ottaa hetken, ja kävellä näitä katuja niin kauan etten tiedä missä oon.


Jopa viralliset osiot matkasta olisivat varmasti olleet mielenkiintoisia.
Jos niistä olisi yhdenkään sanan ymmärtänyt.
Kaikki oli latviaksi, paitsi televisio-ohjelmat.
Ne puhuivat venäjää.


Olo on kevyt, kun pyöräilemme Shanghain läpi kukkulalle, sieltä vihanneslaarien sekaan ja viimein löydämme itsemme puhelimen välityksellä pohjois-Italian syksystä.
Kierrämme, kaartelemme, nauramme.

Kävelemme suoraan Itämeren syleilyyn.
Ihan kuin olisi osa merta.
Aallot hakkaavat rantakivikkoon, ilma on raikasta.
Yksikään kala ei lentänyt naamalle.


"Lack of water, war, handshaking"
Historiaan jäävät nämäkin hienot hetket.
Tunteikkaita kansallisromanttisia tulkintoja iskelmistä.
Kevyttä kenttäläppää takapihalta.
Kivempaa olisi kävellä suoraan läpi ja löytää ajatuksesi.

Salamavalo saa kaiken sekaisin.

On ehdottoman pakollista ajaa mahdollisimman pitkää reittiä takaisin, jotta ei ehtisi palata todellisuuteen.


Väsymystä ja lähdön tunnelmaa.
Kaikki on ohi sekunneissa.
Halaan hieman lujempaa.

Nähdäänhän me vielä, uskon ja luotan niin.
Silti halaan, kuin se olisi kerta viimeinen.

np. Herra Ylppö & Ihmiset - Sankar

1 kommentti:

Tiina kirjoitti...

olen eksynyt kulkukissa! :D

Heinot hanksat hermanni!