There's a light on, heavy glow

Juoksen asemalle, juoksen jälleen Pasilassa, tottakai kangaskassi repesi. 

Junat ovat etuajassa, joka ei voi olla hyvä merkki. Mutta taisi se sellainen kuitenkin olla. 

Istumme kirjastossa joka ei muistuta laisinkaan sisäistämääni mallia siitä, mitä kirjaston tulisi olla. 

Iso lasi-ikkuna, kylmä ulkoilma ja lukitut auton ovet. Harmi, että lasin läpi näkyy molempiin suuntiin.

Kai meidät on tehty samasta aineksesta, sillä kuin magneetti, kiinnittää tuo yksityiskohta huomiomme eivätkä katseemme hievahdakaan ennenkun se on aivan liian lähellä. Kun huomaamme toisemme, on tuloksena naurua. Sitä, jota kukaan muu ei ymmärrä. Emmekä ehkä täysin mekään.

 Eihän näin voi edes olla. 

Aivan liian todellista, vaikka ei todellakaan tästä maailmasta.

Tuntuu väärältä istua, kun on tottunut tanssimaan. 

Te näytätte hyvältä, valot ovat niin värikkäät että voisin jäädä tuijottamaan ikuisuudeksi, jos toiseksikin. Akustiikka on niin mahtava että en ole varma haluanko sen puolesta palata hämyisille klubeille. 

Tämä kaikki tuntuu aika hyvältä, kuitenkin. 

Mutta kun korviini kantautuvat sävelet 70-luvulta, on päästävä tanssimaan. 

She's in parties with the flashlights

Nuo valot luovat uuden ulottuvuuden josta en tahdo poistua ikinä.

Tunnen kuinka meitä katsotaan, elän siitä voimasta jonka nuo katseet tuottavat. 

Kädet heiluvat ja suut leviävät upeisiin hymyihin. 

Me olemme täällä teidän takianne, te annatte myös aiheen uskoa, että tänne me kuulumme. 

Tanssin huuma leviää, oli hienoa olla sen sydämessä.

 En usko tuota yhtä suurta virnettä edes todeksi. 

Kuinka kukaan voi näyttää niin yksinkertaisen onnelliselta?

 Erilainen, omituinen, mutta silti jotain aivan käsittämättömän mahtavaa. 

Joillain tasoilla parasta.

Osat vaihtuivat ja me olemme kameran edessä.

Loppuillan vietinkin näppäimistö sauhuten ja puhelin soiden, turhasta huolehtimisesta ärsyyntyen. 

Kun viimein luulin saavani sulkea silmät, avasi puhelimen ääni ne sekunnin tuhannesosan päästä jälleen velvoittavaan sävyyn kutsuen. Tein mitä piti.

Aamu ei ollut väsynyt, luulin opiskelevani vaikka tosiasiassa vain silmäilin sanoja toistensa perään, kävelin pysähtymättä bussiin ja kuuntelin musiikkia joka sai elämän näyttämään kauniilta. 

Kerkesin jo kertoa hienosta torstaista, sen jälkeen makasin lattialla ja toivoin tämän kaiken jo olevan ohi.

Sitten nostin hiukseni pystyyn, tosin ne tuuli heti painoi alas.

Mutta olin jälleen valmis tähän taistoon.

Kaiken säätämisen jälkeen on meillä nipullinen hienoja papereita, paljon pahvia ja keppejä.

Kaikki se, mistä me olemme nämä päivät puhuneet, mitä olemme hehkuttaneet, kiteytyi tuohon kaikista mahdollisista autoista pienimpään. Kymmenen asteen pakkasessa ikkuna auki ajaminen, pahvien alle kaivautuminen ja juuri ja juuri pään kääntämiseen riittävä matkustustila olivat kokemus, jonka vain meidän lukiomme voi tuottaa.

Viisi ihmistä keskellä lumista ja tuulista aukiota, naureskelua toimittajan tilannekoomisuudelle.

Puheluita sinne tänne, levotonta ravausta edestakaisin. Bussi ajaa ohi, ja kohta kulman takaa saapuukin laumallinen halulaisia.

On aivan mahtava tunne, kun kääntää päänsä ja näkee kahdeksankymmentä ihmistä, jotka ovat kokoontuneet kaikki saman asian puolesta marssimaan. Puolitoista tuntia me kai pakkasessa viihdyimme, tanssien letkajenkkaa ylämäkeen, huutaen ja laulaen. Sen jälkeen tuntui hyvältä raivata tiensä läpi tuulen ja tuiskun tuon jo aikaisemmin mainitun Skodan luokse. Tilaa oli enemmän ja määränpää lämpimämpi. 

Takkatuli, kuppi kahvia ja taisteluparini, jota ilman tästä ei tulisi yhtään mitään. Oli huojentunut olo. Ei tarvinnut hetkeen stressata mistään. Surutta soitin varamiehelleni ja pyysin häntä hoitamaan pestini tämän illan osalta. ja hetken saan nyt hengittää. 

Vielä viimeisillä voimilla koululle kuuntelemaan livemusiikkia.

Viimeinen lähes hidas lähes rakkauslaulu sai ihmiset ylös tuoleistaan ja tunnelman kohoamaan.

Aivan kuten edellisiltana, mutta aivan eri sfääreissä. Eikä näitä asioita voi edes laittaa järjestykseen. 

Ei kai tarvitsekaan. 

Meidän lahjakkaat laulajapoikamme musisoivat tahtiin Red Hot Chili Peppersin.

Olin niin puhki, että olisin melkein saattanut alkaa itkemään hetkenä minä hyvänsä.

Tuntui niin hyvältä. 

Tuntui siltä, että on ansainnut kunnon yöunet. 

Ja kolme kupillista teetä. 

Huomenna nautin siitä niinkutsutusta vapaa päivästä, jonka itselleni myönsin. 

En aio ajatella tätä sotkua. Ajelen autolla, hoidan ihanan arkisia asioita kuten hankin kotivakuutuksen ja tappelen Kelan kanssa. Se kaikki tuntuu nyt niin mukavalta ajatukselta.

Tokihan minä tätäkin teen mielelläni, mutta nyt, nyt mä tarviin edes hetken tauon.

En vaan voi uskoa, että meillä on näin suuri joukkovoima.

Vaikka toisaalta en mitään muuta odottanutkaan.

Kiitän sydämeni pohjasta ja vielä suuremminkin aivan jokaista, joka on ollut millään tasolla mukana tässä taistossa tähän asti, ja/tai tulee olemaan.

Hatanpään lukio, se on vain jotain niin uskomatonta.

"Blessed are the hypocrites 
Outwitted but she never quits
The trouble with a band of slits 
Is washing off the muddy bits, hey.......yeah"