Musertava, masentava maanantai-aamupäivä

Viisisataakilometria.

Viiden tuhannen euron kuolinpalkkio.

Viisi kuppia kahvia jossain paikassa jonka olemassaolosta en tiennyt.

Auton hurina rauhoittaa mieltä, kaasujalka painaa, eikä se kuulu kenellekään minkä kuvion muodossa ajan. Loistava näkyvyys suoraan sun silmien läpi toisiin kuvioihin.

Tuntuu niin vapaalta mutta niin juuttuneelta.

Viimeisiä öitä kissani kanssa.

Viimeisiä hetkiä punaisten seinieni kanssa.

Seuraava kaupunki, puolessa välissä matkaa on hyvä ymmärtää ettei tiedä minne on matkalla.

Kaikkea niin eeppistä, että en osaa edes sanoa mitään.

Hevisaurus ja liikenneympyrässä ajelua, hiljaisista paikoista hiljaisin, jossa kuuluu ainoastaan jääkaapin surina.

Puputerapiaa ja lintuja. 

Jättimäinen plasmatelevisio saa youtubevideot hauskemmiksi.

Nuo pojat ovat hulmeita.

Huudan vain tahdissa enkä anna häiritä sen, mikä mieltäni painaa.

Yö kuluu tien päällä taas.

Mä en koskaan enää tule takaisin

Pelaan tetristä elämälläni. Mistä tämä kaikki on tänne tullut?

Mitä tällä kaikella teen? En tiedä, mutta lastaan sen kaiken kuitenkin matkaani.

Harmaita, matalia laatikoita
Niin paljonpuhuvia laatikoita
Korkeita, punasia laatikoita
Hiljaisia laatikoita

Edellinen ilta päätyi tasolle, jossa laulamme oikeiden ihmisten keskellä levottomista jaloista.

Espanjalaisena on parempi olla humalassa, älkää väittäkö että ymmärrän suomea.

Me olemme niin samanlaiset että varmaan vielä tapamme toisemme joku kaunis päivä.

Annan itselleni tunnin lisäaikaa aamulla.

Maanantai, dagenefter ja muutto.

Ei lähe, ei käy, ei lähe, ei käy

Nyt istun pimeässä juoden teetä, kutsuin Sielun Veljet kylään ja yritän muodostaa näistä seinistä kotini. Jollain tasolla olen varsin yksinäinen, mutta se tuntuu nyt hyvältä.

Oikeastaanhan missään ei ole mitään järkeä.

Se on ihan okei.

Heijastamme elämämme ympärillemme

Projisoimme aivojemme tarinoita, laatikoita