En tiä miten paljon nyt valehtelen muiden puolesta, mutta mulla on vahva tunne, että jos kysyisin joltakin mut tuntevalta henkilöltä miten se kuvailis mua, se varmaan mainitsis että pelaan futista ja olen yliaktiivinen, pidän musiikista ja vihaan kaikkea muuta. Aika marginaaliporukkaa on ne mun tutuista, jotka ei tiedä, että futis on mulle erittäin suuri asia. Että se pitää mut koossa. Ja suurin osa tuntuu tietävän että teen vähän sitä ja tätä, täytän kalenterini mielellään erilaisilla kokouksilla ja sen kaltasella hässäkällä. Jos kysyisin, mikä mulle on tärkeintä, kuulisin varmaan, että futis on se ykkönen.
Mutta mitä jos sanoisin, että on jotain paljon suurempaa. Jotain, mikä oikeasti tekis musta persoonan, joka haluaisin olla. Jonka suhteen luovutin, koska koin olevani kykemätön voittamaan esteitä. Enkä mä mistään muusta ole ikinä enempää unelmoinut. Kaiken olis aikanaan voinut tehdä toisin. Olis voinu mennä eri kouluun, olis voinu jatkaa toisia itselleen tärkeitä harrastuksia ja unohtaa muut. Olis voinu ottaa sen suuren riskin ja yrittää vielä, vaikka se tuntui mahdottomalta ajatukselta. Ei vaan olis pitänyt luovuttaa.
(Aasiasta Afrikkoihin, kiitos, että sain sut piristymään. Mä olen varma, että joskus vielä unohdan. Enkä todellakaan tiedä, miksi tärykalvoilleni kantautuu tällasta settiä, vieläpä vapaavalintaisesti. Tarvitseeko mun raportoida, ei onneks. Luulen. Kjeh, vielä joskus muillekin ymmärrettävää asiaa. En ota yhtäkään kuvaa. Odotan liikaa. Nyt jo hiljaa.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti