Ne nauraa kun se kävelee

Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Niin sitä sanotaan, ja taas sen osoitin itselleni todeksi. Ai, miten? No, tällä kertaa siihen tarvittiin vaaleanpunainen Jopo, loputon, tai siis yhteensä noin viidenkymmenenkilometrin pitunen pätkä asfalttitietä ja motivaattoriksi koulu. Tie vain etenee, pyörät pyörii ja musiikki on mitä mielekkäintä. Tehosekoitin, Pelle Miljoona.. Kuuma asfaltti ja viileä tuuli. Jos asuisin yhtään lähempänä sivistystä, pyöräilisin niin paljon. Se on niin vapaata, niin rentoa! Tyhmä pääni ei myöskään arvosta lepoa, ja muutaman yön unettomuus teki pyöräilystäkin varsin mielenkiintoista. Ainakin paluumatkasta. Mutta tämä oli ihan hyvää tyhmyyttä, kokonaisuudessaan.

Ristiriitaista on se, kuinka tuntee itsensä todella sosiaaliseksi mutta ei halua sanoa sanaakaan ja punk soi kuulottimissa sen asteisella volyymilla ettei kuule muita. Mutta näin mä olen nyt viettänyt päiviäni. Ja nauttinut auringosta. En jaksaisi sitä kokoaikaisesti hokea, mutta voi, kesä. (Smör sommaren!) 

Uusin rakkauteni, ja ehkä suurin ikinä, on vaniljakahvi, ja se tee jota tänään join. Juuri siinä ympäristössä, ehkä paras kahvila ikinä. Inspiraatio vain katoaa hetki toisensa jälkeen enemmän, tai ei, mutta en voi kirjoittaa mitä haluan. Maj Karma vain soi. Suomi kuulostaa hyvältä, kerrankin. Nyt suunnittelen nukkumista, tai sen yrittämistä. Vaikka tiedän että on vain yksi tapa onnistua.

(Sul on tylsä ystä...

Tai parempi et jätän sa...

No miten niin? No, koska..

Ai se biisi? Homma? 

Tuolla puolen aitaa riisutaan et cetera.)

np. Maj Karma - Arpi