me ollaan naurettu niin kauan

kaataisin nämä seinät mutten vielä voi,

viikko vielä armon aikaa.

kaikki on aivan loputtomasti kesken,

vaikka pitäisi olla valmista.

palaveripaikat vakiintuvat sellaisiksi,

etten olisi uskonutkaan.

mutta kenen ajatus alunperinkään oli kysyä,

olisiko minulla ideoita.

niin siinä käy,

määrätietoisesti kohti yläkaupunkia.

ikää on nyt ihan aikuisen verran

mutta jos haluan niin katson lasten elokuvia päivän toisensa jälkeen

ja minähän haluan, siitä voitte olla varmoja

eivätkä nämä aikuisuuden tuomat edutkaan hirveästi viehätä

lopulta tein itselleni sukat joista olen alitajuisesti aina haaveillut

petasin sängyn uudestaan ja unohdin kaikki koulutehtävät

joita pitäisi alkaa palauttelemaan

parin ylimääräisen pakkasessa vietetyn tunnin jälkeen kuuntelin musiikkia

punaiset seinät ja mustat tuolit

kolmen kolikon omakustanne täyttä nerokkuutta

voi hulluna heilua vaan,

ja sitten heilua vähän pidempään

loppuillasta pitkästä aikaa syvällä maan uumenissa,

aivan kiinni aivan lähellä silmät kiinni aina lähellä

ei kukaan sano sanaakaan

vaikka jonkun pitäis huutaa et lopeta jo

laita pakki päälle ennen kun koko pää uskoo valheisiin,

seuraa vain puoleensa vetäviä magneetteja

jotka johdattavat kyllä läpi tämänkin kaupungin

ja ens viikolla ulko-avaruuden

mitä sä teet seuraavaks?

hymyilen vaieten,

näätte sitten

but have you checked in with the moon lately

sitten viime näkemän olen ehtinyt juhlia, juhlia vain,
alkaen internetin välitykselläkin todistetuista
uudenvuoden vastaanottajaisista,
joissa kello tuli kuin tulikin kaksitoista.

kai siellä jossain oli raketteja,
en minä ehtinyt katsoa taivaalle.
kai se vuosi vaihtuu vaihtamattakin,
laskin kuitenkin olueni maahan ja suljin silmät
nyt on hyvä, ehkä aina.

tavastia ei petä ei ikinä
(eikä helsinki, helsinki on aina hyvä)

jotain lauluja
taiteilijaelämää
akustinen kitara
pari olutta
lauluja, lauluja vain

tajuntaan iskeytyy monia asioita
tällä kertaa yksikään maailmanluokan tähti ei kaadu syliin
juoksee ehkä ohi sulkapallomailan kanssa
tai jatkaa matkaa kolme sekuntia liian aikaisin
rasti seinään, tää ei toistu.

tanssitti, tanssitti vain

tanssitti, kunnes tuli aika lähteä kotiin ja lähdinkin
unohdellen ja vähitellen henkiin heräten
kunnes pysähdyin tutun nurkkapöydän ääreen
yksi rovaniemen kahdesta ihmeestä vieressäni

vannon, että seuraavaan kertaan
ei tällä kertaa kulu vuotta
ja että tänä vuonna
näen sen toisenkin ihmeen

kun sanoin kaipaavani niin tarkoitin sitä todella
ei sillä, että siinäkään mitään uutta olisi
vaikka kamalaahan tämä on

kertoako kaikki mikä askarruttaa vaiko odottaa vastausta
sinä täällä ja minä siellä
kuinka sisällyttää lauseisiin kaikki mitä haluaa kertoa
minä täällä ja sinä siellä
olla tyytyväinen kahteen sanaan jotka saa vai valvoa seuraavakin yö

väliaikaista, väliaikaista vain

pakkaselta pääsee piiloon karvalakin
ja viikonloppuna taas aivan jättimäisen peiton alle,
ja kylmän lattiankin kauheuden saa ohitettua tuplavillasukilla
kissan kynsien leikkaukseen en ole vielä keksinyt kiertoreittiä.

kerron kun keksin.

tänään matkustin takaisin kotiini kauas pois,
ja arki sähkölaskuineen kaikkineen jatkuu huomenna.
edessä ainakin kolme ihan jännää prokkiksen tynkää,
ja pään sisäinen kaaos siitä missä maaliskuunsa viettää.

(tänä vuonna olen viihtynyt tämän blogin parissa kuusi vuotta,
vaikka siitä julkista materiaa ovatkin enää viimeisimmät noin neljä vuotta.
aika menee niin nopeaan, enkä muista puoliakaan sanoista jotka olen kirjoittanut.
vielä me jatkamme.)

kaks nolla yks viis

365 todella suurta päivää tätä vuotta on taas kulunut.

oikeastaan vuosi alkoi siitä, kun erään porilaisen klubin sumussa minulle ojennettiin kirkkaan punainen ruusu ja enkelikuoro lauloi. yön pimeydessä sain pitää kädestä lujaa ja aamulla tilattiin kahvit sänkyyn lukituista ovista huolimatta. edellisenä aamuna me oltiin kylvetty tuhannen pallon keskellä ja toivottu ettei tarvitsisi lähteä kylmään ulkomaailmaan, jossa ei saada olla rauhassa.

sitten oli värivaloja,

muutamia kertoja,

kai aivan sopivasti.

röllilauluja ja moottoritietä.

keväällä tein yhtä maailman hauskimmista töistä ja sitten taas yhtä ikävimmistä,

josta onneksi tuli mielekästä kun oli työtiimi taivaasta. istuin nekalassa sijaitsevassa teollisuushallissa aika monta tuntia, kunnes vaihtuivat työnkuva ja työnantaja.

saatoin hautaan yhden elämäni tärkeimmistä ihmisistä

ja itkin puoli vuotta liian myöhään,

enkä silloinkaan kyllikseni.

sitten kävin tutustumassa etelä-eurooppalaiseen järjestötyöhön ja lensin takaisin oman puolen elämän mittaisen vapaaehtoisurani pariin, jossain määrin laittaen sen katkolle. 

sitten jäivät taakse myös poliittinen ura, uuden vamman johdosta jalkapallokentät ja valkolakin päähän painettuani myös lukio, jonka pimeissä nurkissa olin viimeiset kolme vuotta ollut piilossa pahaa maailmaa.

kahdesta asunnosta tuli käytännössä yksi kahden ja puolen henkilön suuruinen,

kunnes se kutistui arkipäivien ajaksi puoleentoista.

(tosin meitä asui kahden henkilön asunnossa parhaimmillaan kuusi, ja kommunikaatio hoidettiin kolmella eri kielellä, eikä kahvia ikinä ollut keitetty tarpeeksi.)

leikattiin suurinpiirtein puolimetriä hiusta pois, mutta sitä ennen käytiin etelässä kuuntelemassa musiikkia ja katsomassa lumileopardeja, sairastettiin sen jälkeen viikko aktiivisesti.

sit mä jäin oikeastaan yksinään tekemään töitä (joista en vieläkään tykkää).

kun koitti syyskuu, painoin rauhaniementie 24 a 5 asunnon oven viimeistä kertaa kiinni ja lähdin kauas keski-suomeen. asunto puolittui ja välimatka kantakapakkaan kasvoi sadallakahdellakymmenellä kilometrillä.

(käyntiaktiivisuutta kysyttäessä vastaukseni on edelleen:

 (x) viikoittain)

aloitin koulun juomalla skumppaa auringonpaisteessa. äärettömästä itsevarmuudesta suureen epävarmuuteen lainehtien ja siinä välillä tasapainotellen koitan selviytyä tästä haalarikansa-elämänvaiheesta. palan niin vietävästi mun koulutusalaani kohtaan että voisin edelleen huutaa. ja jälleen juotiin skumppaa, ennen kun lähdettiin lomailemaan. vaikkei aurinko paistanutkaan.

tänä vuonna musta tuli pikkutyttö, joka rakastuu joka perjantai uudestaan.

ja aikuinen ihminen, joka kuuluu yltiöasiallisen kuuloiseen ammattiliittoon.

edelleen jatkan niitä samoja jo kovastikin tympiviä töitäni, mutta keväällä siihenkin tulee suhteellinen muutos, jonka suuruudesta en uskalla hiiskua enkä sitä arvailla.

löytyi uusi yhteisö johon kuulua, ja siinä sivussa yhteisöllisyydestä tuli sellainen

hauska kirosana

nyt olen ihan suoraansanottuna onnellinen,
ei tarvitse enää pelätä ulkomaailmaa, eikä odottaa hyväksyntää.

minulla on jo kiire.

rakastumaan uudelleen ja ottamaan seuraava,
varmasti käänteen tekevä vuosi vastaan.

paree varautuu pakkaseen, kun tänne tuut

tänään kävelin hyvin hatarin jaloin kotiin.

ensimmäinen syksy neljästä alkaa olla taputeltu,

ja se oli, ellen ole jo ehtinyt mainita, kovin oranssi.

tänään suljettiin x-files ja huokaistiin näytön jälkeen helpotuksesta.

valmis.

hyvin intensiivinen syksy,

lähtökohdistani katsottuna se olisi voinut olla aivan liikaa

mutta jotenkin kummasti olen selvinnyt hyvin vähillä myrskyillä.

nyt minä viimeistään tiedän, että olen aivan oikeassa paikassa,

ja selviän tästä kyllä.

olen kulkenut tätä sadankahdenkymmenen kilometrin väliä

kaksi kertaa viikossa ja välillä vähän useamminkin,

mutta ei se niin pahalta ole tuntunut.

ainahan minä olen nauttinut liikkeestä,

hallitusti hallitsemattomasta.

niin nykyinen kuin entinen oleskelukaupunkini

on ollut lähiaikoina varsin ystävällinen.

sokkeloisen baarin viimeisessä nurkassa kuulin

latteita sanoja jotka eivät kai olisi paljoakaan

ilman sitä väsymyksen huuruista onnellisuuden tunnetta

idiootin virneen ne saivat kuitenkin kasvoilleni leviämään.

enää ei ole pakottavaa tarvetta juosta ja sinkoilla

 ja sitä en olisi ikinä uskonut

että joku saa satakuusikymmentäkaksi senttiä täyttä kaaosta

rauhoittumaan ja hengittämään

luottamaan itseensä näin 

siitä minä nykyisin lässytän jatkuvasti,

mutta ei elämä niin helppoa ole.

on ollut ikävän hoppu enkä ole ehtinyt keskittyä itseeni kovinkaan paljoa

mutta kaiken muun pitäisi nyt olla kunnossa

ja seuraavat hetket voin omistaa itselleni

ja olla laittamatta herätyskelloa soimaan 0430.

voisinpa kertoa teille jollain ymmärrettävällä tavalla,

kuinka paljon edistystä minussa ihmisenä on tapahtunut.

en minä ehkä kykene.

kolmen mun parhaan kaverin nimessä on tee aa ja ii,

ja hoo ja ee saa muutamat muut kirjaimet kuulostamaan tosi hyvältä.

mä voin aika hyvin.

jatka vain

tykkään itseäni suuremmista kaulahuiveista,

joita aamupakkaset antavat taas syyn käyttää.

poltan kynttilöitä toisinaan, ja kissa polttaa samassa viiksensä.

liityn vain muutamien sidoskohtien kautta ulkomaailmaan, 

mutta ikkunani pidän auki enkä sulje, vaikka väittäisit että sen kautta kaikki

kauniit ajatukseni öisin karkaavat.

minusta on jälleen tullut hyvä haaveilemaan pienistä hassuista asioista.

siitä, että kylpyhuoneessa olisi koleat lattiat joilla käveltäisiin vastavalmistuneilla villasukilla.

leivottaisiin sämpylöitä aamuisin ja voitaisiin hyvillä mielin jatkaa päivää siitä eteenpäin.

makoiltaisiin vaan ja kuunneltaisiin linnunradan käsikirjaa liftareille-äänikirjana. 

keksittäisiin uusia sanoja joilla ei ole oikeasti merkitystä,

muuta kun meille ja sille, ettet sunnuntai-iltaisin enää lähde kauas pois.

päivisin mä teen töitä kymmenestä kahteentoista tuntia,
luonnollisesti vielä ilmaiseksi, kuinkas muuten.
iltaisin mä kaipaan kotiin puuttuvia osasia
ja öisin kierin yksinäisyydessäni.

uhka vai mahdollisuus?
siinäpä vasta pulma.

mun tekee toisinaan mieli pyörtyä koska mä kaipaan.

hypätä myrskyn silmään ja antaa mennä.

laittaa koko pakka sekaisin ja luoda.
toisaalta mä teen just sitä,

 mutta ei silti kuitenkaan,
en minä saa aikaiseksi kuin soittaa ja ilmoittaa;

te tarviitte mut töihin,
ja otatte, koska mä olen helvetin hyvä.

(jos sitäkään)

mä etsin uutta mannerta

aion viivytellä, mittailla katuja

minusta voi päätellä niin monta asiaa

sen pohjalta kuinka usein kulloinkin

kirjoitan runoja, juon kahvia,

käytän sukkia, harhailen aamuyöstä pitkin katuja,

lasken päiviä ensi syksyyn

ja haaveilen näkeväni valaan

liika on liikaa

minä en luovu mistään

en kuitenkaan

en ole mitenkään suuri persoona

162 senttimetriä täynnä kaaosta,

sen kai näkee jo kaukaa.

laittaisin pääni likoon siitä,

etteivät puoletkaan ihmiset jolle kerron elämästäni,

usko sen olevan totta

 siksi kerronkin sen näin;

mä uin pikkukalojen kanssa ja sitten välkkyi värivalot

vaikkei ikinä heitettykään tikkaa,

vaan aina eksyttiin jotenkin oikeasta ovesta

iloisiin lasipulloihin ja tulevaisuuden

työkuvioihin, ja niin,

nyt mä oon tässä,

teen vähän onnee.

ettei sitten jää mitään epäselväksi.

---

helmat vaan hulmuaa,

kun me kuljetaan keskellä myrskyä

johon me tultiin tuolta

djn lumoista, sinfoniaorkesterin konsertista

ja täytettiin kokonainen kuppila

päiväkirjassa lukee sivu toisensa jälkeen:

mä haluan osata

mä en jaksa odottaa

mä haluan jo kaiken

ja mä aion olla pitkään pois kotoa

does it really matter if we go insane my darling

syyssateita, ajatussaasteita

ei ääriviivoja, ei lauseita.
edelleen syön pähkinöitä aina kun maailma on romahtamaisillaan,
(vaikka ei se niidenkään avulla yleensä pystyssä pysy)
kuuntelen alice cooperia siivotessa ja heitän jalat seinälle keskellä yötä herätessäni.

värit vähenevät, kohta näkyy pelkkää oranssia.
tiedättekös, silloin kaikki on valmista

vaikka vielä onkin hallussa vain yksittäisiä riekaleita 
ja aamuisin paleltaa.

kun kelaa muille onnea ja iloa, hymyjä ja hyviä viboja,

tajuaa silloin tällöin kuinka onneton sitä itse onkaan

niinä iltoina kun kävelee yksin kotiin ja 

aamuina, joina tarvitsee pedata vain oma puoli sängystä.

minä en milloinkaan tottunut yhteenkään ikävään,
enkä tiedä miksi tai miten tämä olisi erilaista.

niistä pienistä hetkistä,
kun kaikki on kotona,
tulee pidettyä niin tiukalla puristusotteella kiinni,
että rystyset on seuraavan viikon verran kipeinä.

lauloitte ja heiluitte

siinä huolettomasti ja olitte

jokseenkin koskemattomissa

onhan teissä niin paljon kaikkea

ja teistä tulee jotain niin hirveän suurta

minä taasen lauloin ja heiluin kait väärällä hetkellä

ja kävelin isojen tyttöjen tapaan ihan yksinäni baarin ovesta sisään.

arki on

taidenäyttelynavajaisia, viinilasi ja haalarit.

kaikki menee omalla painollaan, viikot ovat toisiaan lyhyempiä,

palaverit pidempiä ja koulumatka kevyempi,

sisällöt suurempia ja kiinnostavampia.

(ja hei, jyväskylä, korvat auki,

marraskuussa tapahtuu!)

laatuviini ja kotisohva, dublin ja madrid

tänään taas haluaisin huutaa. 

itkeä ja parkua, kun sinä et ole kotona.

kun minä olen niin kovin kaukana kaikesta,

niin kovin kaukana kontaktista.

mutta eihän se sinun vikasi ole,

vaikka toisaalta onkin.

käskisit iltakävelylle,

juttelisit hetken.

vielä satoja aamuja yksin,

toivottavasti niistä edes nelisenkymmentä

herään itämeren toiselta puolen.

mä oon kuitenkin hyvä hymyilemään nätisti

ja silittämään sun hiuksia hiljaa

koska nää on näitä

olosuhdekriisejä

koulu etenee hurjaa tahtia, arki etenee jos etenee.

kolmentoista tunnin koulupäivät ei pelota,

ei jos saa tehdä näin upeita juttuja.

käyttää kissaa kävelyllä

ja juoda kahvia kilometrin pituisella partsilla.

siitä tulee tosi hyvä fiilis, kun joku uskoo suhun.

rasti seinään:

nyt uskon minäkin.

ja tästä tää vasta alkaa.

välillä on pakko lähtee, että on paikka mihin palata

oi, mikä ihana kaupunki

täällä tajusin mikä mä oon

surullisen tuttu maanantai-ilta ja rappuset alas,

siellä istuin kantakapakan nurkassa olut kädessä

kaikkia tuttuja siinä ympärillä.

poistuin sanoen moi enkä huomiseen.

tavataan me kuitenkin taas,

kun kello jälleen lyö sodan jälkeen kuusi.

kävelin katuja kengillä jotka just ja just pysyy jalassa

ja kannoin hetkellä millä tahansa hajoavaa muovipussia

niin tuttuja nurkkia ja vastaantulijoita

ennen ei ole ollut yhtä vaikeaa nousta bussiin

oltaisiin voitu juhlia tän kaupungin katolla näitä viimeisiä hetkiä

mutta seistiin rannalla palelemassa kun revontulet juhli taivaalla,

sitten siirrettiin omaisuus ja kissa uuteen kartanoon.

oi, mikä ihana kaupunki

kuin kukkarossa herran

sanoin kyllä monesti etten malta odottaa

että pääsen poistumaan ja jatkamaan muualla,

mutta nyt kun se on totta niin

kyllä se kirpasee.

ei ole järvimaisemaa enää,

ja vain puolet edellisestä 70 neliöstä.

nyt olen vähän syrjäkadulla,

silti keskellä tätä vähää kaikkea.

vieressä vanha mylly ja alakerrassa

marttojen kerhohuone.

kohta mä tuun kuitenkin takas,

tai joskus ainakin.

katellaan vähän,

mihin tää elämä tästä heittää.

ja mä sanoin sua pieneks linnuks

arki on ollut aika rapsakkaa, josta kertoo hyvin se, 

että join tänään aamukahvin ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon aamuviiden jälkeen. 

kotiin olen palannut aina hyvin väsyneenä ja keho täysin murskautuneena,

mutta joka päivä olen menny takaisin.

vaikka melkein jätin menemättä, 

kun kotimatka kulki valkoisten seinien ja valkotakkisten jäbien kautta.

ja taas täytyy mennä, tänään vain neljä tuntia myöhemmin.

etappeja jälleen kaksi: ensin nousevat kaljalavat ja sitten rauta.

--

elämä alkaa pakkautumaan laatikoihin

ja kohta olen taas toisaalla:

sivistyslaitos, metsä ja kymmenmetrinen parveke odottavat.

niin ja joo, monivuotiset mietinnöt ja unelmoinnit palkitaan,

silleen pikkuhiljaa, mutta aika rytinällä.

yksi aamu me käveltiin sata metriä pystysuoraan

ja löydettiin kaikennäköisiä elämänviisauksia keskeltä metsää.

yksi toinen aamu matkustin aivan yksinäin poriin seuraamaan sirkusta

alpakoineen, rynnäkkökivääreineen kaikkineen.

molempina päivinä, kuin niin monina muinakin, näytin väsyneeltä
vaikka todellisuudessa olin vain kasa riekaleita
jotka eivät kykene tuntemaan väsymystä saati väittämään vastaan.
mutta jeesusteipillä se kaikki saatiin kasaan ja saadaan huomennakin.
jotain jos tästä yksinäisestä arjesta on oppinut, niin sen
että olen niin hyvässä turvassa ne kaksi kolme päivää viikosta
ettei ole väliä kuinka paljon pelottaa viikon loppuina päivinä.

vietän viimeisiä päiviä ja palauttelen avaimia.
eli ei mitään uutta tämän auringon alla.
kai.