The sun is burning in a dead sky

Jälleen olen unohtanut, kuinka nukutaan. Mutta niin kauan kun kahvia ei maan päältä poisteta, ei mulla ole hätää. Olen vaan tainnut samalla unohtaa, kuinka tehokkaasti yön voikaan käyttää, joten maanantaiyön lenkkiä lukuunottamatta oon lähinnä tuijottanut kattoa ja kovasti toivonut sen tai itseni jotenkin muuttuvan. Toistaiseksi kumpikin on pysynyt samana, mutta jos kyseisen kaltainen ihme tapahtuisi, piirtäisin rastin seinään. Sitä odotellessa.

(Sanokaa mua yksinäiseks ja täysin menetetyks tapaukseks, mutta ilman tätä kissaa mä en hymyilis näiden seinien sisällä. Eikä kenenkään muun vieressä pysymiseen voi luottaa lähellekään yhtä paljon. Jos One Direction niminen syöpä ei olisi ikinä käyttänyt eräässä kipaleessaan lausetta "You light up my world like nobody else" niin kirjoittaisin sen tähän. Nyt sanon vain, että paras kissa. Ikinä.)

Mutta toistaiseksi tämä viikko on sujunut ihan kohtalaisesti. Tai no, sanotaan, että sujunut on juu. Ainakin siltä kannalta, että oon reenannu aivan loistavasti. Ei sillä, että paremmin ei olis voinu tehdä. Muutamisen kilometriä intervalleja maanantaina, eilen pari hassua tuntia Pyynikin portailla muutaman hetken saliheilumisen lisäksi ja tänään loistavat reenit, joissa juoksentelinkin kentällä, joka oli kivaa. Tolppien välissä en tosiaan heilunut koska arvon herra koutsi ei halunnut ottaa vastuuta käden mahdollisesta tulehtumisesta. En jaksanut kertoa todenmukaista tarinaa, joten päädyin turvalliseen ruuanlaittotapaturmaan ja vältyin tarkentavilta kysymyksiltä. Yritin myös skarpata, auoin koulukirjoja ja jopa niihin hetkeksi syvennyin. Sitten olikin taas palattava juoksentelemaan pallon perässä. Ehkä vielä joskus saan edes sen kymmenen sivua luettua ilman mitään katkoksia.

Mutta kroppa ei pysy pään perässä, onko pakko olla niin huono?

Jatkan ihmeen odottelua.

np. Lords of the new church - I'm not runnin' hard enuff