Nyt on pakko

En uskalla kirjoittaa, älkää vaivautuko kysymään, mitä pelkään. Kirjoitin jo pitkän pätkän siitä kaikesta, mitä tänään tunsin. Olin painamassa "Julkaise" mutta pelästyin ja pyyhin kaiken pois. Nyt kaduttaa, olisin sittenkin halunnut jakaa sen kaiken. Mutta en saa sitä enää kirjoitettua, oli ja meni, unholaan jääköön. Ennenkin olen omia kirjoituksiani pelästynyt, sen huomaa kun tuijottaa päivittäin kasvavaa numeroa Luonnos-otsikon perässä. Taidan tehä nyt asian jota tuun katumaan mutta teen sen silti; tässä nyt jotain ilman sensuuria.


Ajattelin tänään katsoa yhden elokuvan alakerrassa. Joo, katoin kolme ekaa minuuttia. Sitten tuli taas se: kattooko-joku-vielä-tvtä-mä-meen-nukkumaan -fiilis. Se on se fiilis joka tulee sillon kun on pakko päästä pakoon porukoita, kun ei kestä niiden läsnäoloa. Nyt ollaan taas kaikki kolme kotona, on jotenkin hirveen ahdasta, ei kuuluta tänne kaikki, ei me voida olla täällä. Se on myös se fiilis, kun on pakko päästä pakoon kaikkea, maata lattialla tunti ja yrittää puhdistaa ajatukset. En saa unta. Ei auta.

(Voi kun voisit joskus tietää mitä merkitset mulle vaikka ei olla tunnettu kun ihan hetki eikä oikeesti edes tunneta. Oot mahtava. Oon jo oppinu sun tapas tehdä tiettyjä asioita, niistä on tullu turvallisia. Älä ikinä lopeta niiden tekemistä just tolla tavalla. Oon sulle tosi kateellinenkin, tavallaan. Ja toisaalta, oon tosi pahoillani siitä mitä mä aion tehdä. Sorry you're not a winner. Vaikka sun kuuluiski.)

Tiedän, että sä luulit että puhun susta.

Yeah, it's been awhile indeed. Kaikki odottaa multa ihan liikaa. Kaikissa asioissa, ihan kaikissa. Mä odotan iteltäni liikaa, täydellisyyttä, mut en ees osaa määritellä mitä mun pitäis olla et kelpaisin itelleni. Täydellinen. Mitä se on? Mitä se vaatis vaan sanoa, että ei, mä en edes yritä täyttää teidän odotuksia. Ei, mä en aio enää jatkaa näin. Ei, mä en yritä kelvata. Mitä se vaatis sanoa EI? Muille sen vielä voiskin pystyä sanomaan, mutta sitten olen minä.

Sotilaiden läsnäolo ei todellakaan luo turvallisuudentunnetta. Voi sitä ahdistuksen määrää, kun kävelin eräänä kesäisenä torstaina Vuosaaresta Rastilaan just sillon kun arvon kaupunkijääkäreillä oli joku harjotus. No, oli ne jotkut ihan veikeitä jotka nojaili maastopuvuissa sellaseen ohueeseen puuhun ja joku pikkutyttö kävi tarjoomassa niille karkkia. "Voi kiitos, me olemme nälkäisiä sotilasihmisiä!" Mutta hyi. Kun katto vierestä et joo siinä aseet kädessä ja täys harjotusvalmius päällä, niin ei. Vaikka senkin tiesi että niillä ei edes ole ammuksia. Jotenkin vaan ihan todella ei. En halua ajatella, miltä ihmisistä, jotka joutuu elämään keskellä sotaa, tuntuu. En halua myöskään ajatella, mitä ajattelee ihmiset jotka menee armeijaan. Miten ne vaan voi, tietäen että hei, mä tässä nyt vaan opettelen tappamaan ihmisiä. Kaiken lisäksi ihan vapaaehtoisesti. Voiskohan tän kaiken hulluuden vaan lopettaa? Älkää silti kukaan painako sitä nappia.

SÄ olet niin hieno niin mielenkiintoinen. Haluan sut tänne nyt, haluan tutustua suhun paremmin, haluan että sä olet täällä. Tai te molemmat. Vaikka koen itteni todella pieneks teidän rinnalla niin henkisesti kuin fyysisesti, tuntuu se myös siltä, että te arvostatte mua. Ja se tunne on kiva. Teidän seurassa on hyvä olla. Voin hymyillä. Mutta ei tarvitse.

Musta on tosi hienoa et ihmiset toteuttaa unelmiaan ja yritän muistaa olla ilonen kaikkien puolesta. Yleensä unohdan sen, joskus ihan tahallaan, tiedetään. Se on hienoa, et ihmiset ensinnäkin uskaltaa unelmoida ja toisekseen uskaltaa toteuttaa unelmiansa ja jättää kaiken muun ulkopuolelle, vaan sen takia että pääsis tavotteeseensa. Mut miks musta tuntuu siltä, et ihmisten suurimpana missiona nykyään on toteuttaa mun unelmat mun puolesta?


Jos en ole valmis poistamaan ihmistä Facebook-kavereistani, tarkoittaako se, että en halua poistaa häntä elämästäni? Vaikka pitkän aikaa olen toivonut että koko ihminen olisi aina pysynytkin poissa. Enkö ole valmis unohtamaan miten hän minua satutti, miten kärsin ja kuinka minut vain unohdettiin? Worst goodbyes are never said. Enkö suostu päästämään irti, toivonko vieläkin että olisin jotain? Ja miksi ihmeessä kiusaan itseäni näin? Eikö olisi aika siirtyä eteenpäin ja unohtaa että koko ihminen tapahtui? Kuulostaapa se helpolta. Mutta mitä jos se huomaa että poistin sen ja ajattelee että oon unohtanut sen? Hei c'moon, maailman mitättömin asia. Facebook.

Miten on mahdollista unohtaa, kuinka hyvältä tuntuu soittaa? Tulkita painettuja nuotteja, saada ne elämään ja kuulla miten ne soi? Olin täysin unohtanut miltä tuntuu, kun sormet vain löytävät paikkansa koskettimilla, sävelet ovat kevyitä ja kauniita, kaikki on kevyttä. Se, mitä en teille voi sanoa, on se, minkä voisin soittaa.

Voinko ottaa vastuulleni ihmisten mielenterveyden heikentymisen ja vedota omaan hyvinvointiini? Mun mielestä se on väärin. Mä en pysty tekemään niin, ainakaan tuntematta ikuisia omantunnontuskia. Toivottavasti muut pystyy tekemään sen, koska muuten tästä mistään ei tuu mitään.

En kuitenkaan suostu nöyrtymään. Tai myöntämään nöyrtymistäni.

Nyt lopetan koska ei enää puolikastakaan järkevää sanaa löydy, tai sit menis aivan liian syvälliseks. Siirrän kaiken syvällisen äidinkielen vihkoon, otsikon "Miksi Seitsemän veljestä on klassikko?" alle.

np. Nightwish - Eva