some of us down here reborn as angels

väärässä paikassa väärään aikaan
kerran kun olisi kuulunut
en soittanut takaisin
ja niin en kiireiltäni kerennyt paikalle
ennen kun oli myöhäistä.

ja siihen päättyivät viikot, päivät, yöt
jotka vietin sängyn vieressä
käytävällä loistavien kylmien loisteputkien kajossa.

aikoinaan annettu puolen vuoden tuomio
venyi viideksi vuodeksi, sänky siirtyi
tampereen suurlaitoksesta melkein kotiin.
siinä ihminen lujinta mahdollista tekoa.
tästä kaikesta ei voi olla tarpeeksi kiitollinen.

jälleen himassa, kädet taskussa
pyörin ympyrää, mullon ikävä

joko australian lennot on tilattu
onko teillä kaikki hyvin
onhan passini voimassa

älä huoli rakas
sinä olet turvassa,
mene rauhassa.

älä huoli,
vielä kerran muistan
kuinka hengitetään
sisään ja ulos.

exitus 1635

I climbed the curtain I was certain

Elämä on täynnä ruotsinkirjoja ja lankakeriä.

Vaikkei se paljoa muuta ole hetkeen ollutkaan.

Penkkarit takana, elämä edessä, eikä tietoakaan tasapainosta.

Ongelma kytee siinä, että jotkut ihmiset eivät tunne,

kun toiset tuntevat liikaa.

Se tekee elämästä yhtä hyökyaallokkoa.

Ja ylitsepääsemätön lehmäpelko suurta määrää naurua.

Mitä on enää jäljellä? Nummirock ja kilpajuoksu.

Kaksi eksynyttä Keskimaasta, minä ja mun Gandalf,

vaihtoivat hevoset rekkaan ja örkit väriliituun sekä pingviiniin,

syväjäätyivät ja lopulta lämmittivät sisälmyksensä oluella.

Yes it came in pints!

Jos pidentämällä matkaa neljälläsadalla metrillä

pääsee nautimaan pienen annoksen metsää,

teen sen kernaasti.

Olen viettänyt siellä muutenkin aikaa,

enemmän kun liian pitkiin aikoihin.

Siellä ilma on ohutta,

ja ilman sitä voin itse kovin ohuesti.

Tiedättehän, sillä tavalla,

että lattialle tippunut lusikka musertaa kaiken.

missä siellä täällä tuonne

kellot eivät seuraa toisiaan

Toisinaan on hyvä tipahtaa toisiin maailmoihin.

Tänään tein ruokamatkan Ihmemaahan,

siellä pöydät keikkuivat ja pöytään katettiin aterinlajike kerrallaan.

Sieltä jatkoin maan alle, jossa kirjastosta tuli spontaanin freestyleräpin taisteluareena.

En edes ymmärtänyt, mitä ympärilläni tapahtuu ja kuinka.

Seurasin kaikkea sivusta, tsiigasin meininkiä ja nautin erilaisuudesta.

Silti riensin pian etsimään paluureittiä mukavuusalueelleni.

Ja kävelin kotiin, korvissani Sisters of Mercy ja pääni täynnä usvaa.

Mutta saattaisinko olla osa jotain täysin muuta,

jotain mihin en kuulu laisinkaan?

Kyllä. Istu alas ja odota,

niin näet.

Päivät ovat olleet kirkkaita, olen ajanut paljon autoa.

Viettänyt sairaalassa enemmän aikaa kun on sallittua,

mutta silti aivan liian vähän.

Itseni ja muiden takia.

Enkä osaa auttaa.

En voi auttaa.

En itseäni, enkä muita.

Silti kaikki on kai hyvin,

tasolla tai toisella:

kissani hymyilee minulle yhä,

lattialla on edelleen sata ilmapalloa.

Tosin, ne näyttävät niin unohdetuilta,

 ettei niillä ole edes syytä räjähtää.

ehkä vesi on noussut ja vienyt sinutkin mukanaan

on tuntunut hyvältä palata joululta tuttuun tehdashalliin,

lähettää rakkautta ja auttaa hukassa olevia.

ei ehdi ajatella elämänsä tuhansia avoimia välilehtiä

ja sitä mitä niillä tulisi tehdä.

tahdon kynttilämeren ja kuusi litraa teetä,

kissan kanssani aikaa viettämään ja vielä vähän

sopivampaa musiikkia,

enkä enää koskaan tahdo kirjoittaa sanaakaan siitä

etteikö peikkoja olisi olemassa.

(tuntia aikaisemmin olin tuijottanut sellaista peilistä)

jos vain voisi painaa rastia yläreunassa

sammuttaa järjestelmän

levähtää hetken

ja jos sä voisit maata mun sängyllä

huomen aamulla niin keittäisin kahvia ja

sä voisit hymyillä.

vapaaillat tuntuvat samalta kun samoihin biiseihin juuttunut spotify.

jalat pysyy maassa eikä kesäyöt töissä kuulosta pahalta.

saisi kävellä heräävässä maailmassa ja juosta lintujen laulussa.

olen nähnyt auringon kahtena päivänä ikkunoiden läpi,

en kykene päättämään pidänkö siitä vai en.

tahtoisin juosta sen seassa,

mutta jälleen käskettiin ottamaan rauhassa.

mä tahtoisin luoda,

jotain muuta kun villasukkia,

jotain minkä kaikki kuulisivat.

mutta omat korvat ovat muita armollisempia,

eivätkä nekään kelpuuta kuulemaansa.

tiedätkö, kun mä olin kaksitoista, niin mä olin paljon enemmän.

nykyäänkin ovet on aina auki, mutta heittelen silti vain kiviä ikkunaan.

nyt täytyisi olla enemmän kiinnostunut ruotsista kuin sulan steariinin tuijottamisesta,

tai siitä, missä olisi paras paikka katsella tähtiä tänä yönä.

jäänpaksuus ja rumpukapulan anatomiakin ovat asioina yllättävän kiinnostavia.

mä muistan kun sanoit, ettei haittaa vaikka puhun hieman typeriä.

ettei mun tarvitse lopettaa lauseita, että saan kuitenkin nauraa sinun takeltelullesi.

mä voin kuunnella maj karmaa ja itkeä ilosta.

se kaikki tuntuu hyvältä kun on kylmä ja tuuli vie auton mukanaan.

tähdet on kauniita ja mulla on kylmä.

löysin uutta musiikkia, mutta mulla on silti kylmä.

kaikissa seitsemässä värissä

Elämä leijailee

äärimmäisestä surusta suuriin positiivisiin tunteisiin.

Taitavista taitavimmat saavat Ultra Brankin kuulostamaan upealta,

vaikka muutoin en ko. orkesteria oikein jaksakaan.

Ja iloitsen, kun olen yhtä suurta kylmäävärettä.

Opin uuden tempun, sitä kutsutaan selviytymiseksi.

Se tehdään luottamalla ja neulomalla sukkaan uudenlainen kantapää.

Naurettiin yhdessä, meitä oli sisko ja minä, kaksi muuta.

Ei mennyt kauaa, niin kello oli jälleen liikaa.

Perjantaiaamuna ajattelin, että johan oli taas viikonloppu.

Ulkona oli valoisaa

ja kävelin heikoin jaloin kotiin

Uudet soittolistat, pyöreät ruuat ja ihanat ihmiset. 

Niistä rakensin lauantai-illan, ja varsin kaunis siitä tulikin.

Kuten seuraavastakin, kun ajoin lumisateessa satojen metrien pätkiä.

Nauroin ja nautin ja nauroin niin paljon, etten uskonut sen olevan mahdollista.

Toki ohimollani kummitteli edellinen ilta ja kissaetiketti,

mutta kaikki oli hyvin. 

aivastuttaa kaivastuttaa raivastuttaa

raipastuttaa kauhastuttaa sairastuttaa

Psykologian tentistä yhdessä selviäminen on kaunista

ja radiota pelästyvä orava ikkunan toisella puolella.

Metsä aamuyhdeksältä on kauneimmillaan,

eivätkä keskeneräiset sukatkaan sen rumempia ole.

Ympyrää juoksevat pikkupojat prinsessamekoissa,

seitsemän päivän työsopimus.

Sata ilmapalloa ja niistä sormiin tulleet ruvet.

Kaikki on niin kaunista,

ja kauneutta on niin monenlaista.

 Pidän tästä paikasta.

Olen hankkinut monta syytä palata aina vain uudestaan maan alle.

Aloittanut kymmeniä kirjoja, jotka haluan vielä saada loppuun.

Vanha ja nuhjuinen sohva on korvattu uudella,

joka ei vielä ole yksi meistä.

Kyllä se siitä.

Odotan edelleen, että joku kävelisi ovesta sisään ja asuisi kanssani.

Se voi tapahtua ennen kun palaan seuraavan kerran.

Niin kamalan raastavaa. 

Mutta mukavaa, olen jo tottunut olemaan yksin.

En oikeastaan tarvitse enää ylimääräistä suojamuuria.

Puhallettavan uima-altaan kylläkin tarvitsisin,

mutta joku järjen jättiläinen on päättänyt niiden olevan 

SESONKITUOTE.

(Kuten lämpimän mustat ruusut.)

älä sulje silmiäsi

Pidän yksin kuljeskelusta, rautatie- ja linja-autoasemista, uusista ovista ja pimennysverhoista, nukkuvista ostoskeskuksista, tyhjistä kaduista, nurkan takaa löytyvistä upeista kaupungeista. 

Siitä kun vailla suunnitelmaa tai järjenhiventäkään

päätyy tanssimaan alle maan

kuin kukaan ei näkisi.

Oli haikeaa nousta, 

jättää oma nurkkapöytä muiden armoille

ja lähteä tielle taas.

Katsomaan ihmisiä, joita ilman

elämä olisi niin kovin tyhjää ja typerää.

He laulavat eitoivottuja lauluja,

joista vanhempi kansa saa suurta iloa.

Siihen ei silti tarvita kuin kolme desilitraa ystävällisyyttä,

että elämä on jälleen merkityksellistä.

kolme askelta ja tuttu paku.

hah.

Kolmella kielellä

kolme kymmentä sivua

tekstiä

italialaisista kengistä.

Haluan takaisin lukemaan runoja

siihen nurkkaan, josta nousin aikoja sitten iäksi.

Se lienee rotuominaisuus tai muu pinttynyt tapa,

että kaipaa.

Olisi myös kivaa,

jos olisi jo viime viikon perjantai.

Tai eilinen lauantai. 

Antaisin mitä vain, jos illat olisivat aina

värikkäitä ja soikeita

kuten nämä muutamat.

Seisten ikkunalaudalla,

kuudesti takaisin ja vielä kupillinen.

Kirkkaan vihreää kahvia. 

minä vain nukun ja nukun minä vain nukun

Living on the run

Olen sanaton

ja edelleen todella korkealla taivaissa.

Sellainen viikonloppu, joka saa unohtamaan maailman kaiken pahuuden.

Mikään ei voi olla huonosti, kun värivalot vilkkuu ja sut nostetaan korkeammalle kuin koskaan.

Törmäät lapsuuden ystävään aivan toisessa kaupungissa, etkä voi olla hymyilemättä.

Kaksi iltaa putkeen soi musiikki, joka on kulkenut sun mukana sun elämäsi halki.

Joka ilta ei eteesi polvistuta laulamaan onnittelulaulua kuitenkaan. 

 Sulle hymyillään kun sä meinaat alkaa itkemään. 

Kaikki on niin aitoa.

Vihdoin kun sä menet nukkumaan, naapurit nauraa seinien läpi.

Ja aamulla jatkuu hymyily.

Aurinko paistaa ja autossa soi Rölli.

Tie on vaihtunut kiitoradaksi ja kotimaa Pohjanmaaksi.

Kaikki on täydellistä vaikka vierestäsi jotain puuttuukin.

Taas on niitä valoja ja taustakankaat jälleen vinossa, eikä missään mitään järkeä.

Kahden vuoden takaiset teot muistetaan ja hymyt lentelevät.

Me kuunnellaan samaa musiikkia ja lennetään toisissa todellisuuksissa.

Sillä että olet olemassa, on ihan järkyttävän suuresti merkitystä.

Jos mä voin saada pelkästään tekemällä sitä,

 mistä mä diggaan, jonkun hymyilemään noin kovasti

ja kertaamaan muiden jo tuhannesti kuulemia tarinoita,

niin olen todella tyytyväinen siihen, että hengitän.

Kaikki oli jopa paremmin, kun edellisiltana.

Kello 0754 on käyty jo tulevaisuudessa, mutta et silti saa aamiaisseuraa.

(Se kuulostaa todella hienolta se: tulevaisuus.)

Mitään en kykene uskomaan todeksi,

mutta sitä se juuri on.

Harmaa ja jumittunut oli sunnuntai,

 mutta silti kotiin kerettiin ennen pimeää.

Nyt korvissa soivat ne kauniit laulut 

ja suuret sanat joita niihin kantautui.

Kotona odotti perjantaina luokseni lainehtinut pallomeri.

En ole koskaan ollut näin suuresti materiaonnellinen. 

Maailma on niin pieni,

tuntemukset niin suuria.

Hyvää musiikkia on niin paljon,

mutta minulla on silti vain kaksi korvaa.

Parempaa syntymäpäiväviikonloppua ei vain voisi olla.

Kiitos.

i don't care if monday's black

Saako siitä nauttia, että on jälleen jossain muualla?

Taivas näyttää samalta, autot täytyy kaivaa lumivuorien sisästä.

Musiikki ei kuulosta oikein miltään,

joikua ja revontulia tahtoisin,
mieluummin heti.
Mieluummin kymmenen vuotta sitten.

Olen se isän poika, jota ei ikinä ollut.

Yläkerran tyhjä huone ja syvä hiljaisuus.

Huterin askelin siinä välillä on hyvä hoiperrella.

Jos ei katso taivaalle, ei näe tähtiä,

joten juoksin pääni täyteen onnea.

Siinä minä, pitkästä aikaa.

Viheriö on maailman kaunein paikka,

oli se kuinka muovinen tahansa.

Oikeastaan paljoakaan ei kuulu.

Postia odotan kuin kuuta nousevaa,

monesta eri syystä:
lapsuudesta tulee loputon
ja avaruus siirtyy käsinkosketeltavan lähelle.

Viime vuonna Keskimaassa
olivat asiat niin kovin erilailla.

Tiistain & sunnuntain välinen yö

Lapset, joille on vielä juhlatilaisuus,

kun pääsee ystävän luokse yökylään,

ansaitsevat kateuttani.

Samoin kaikki ihmiset,

joille kaupungista toiseen reissaaminen

on arkea suurempi juttu.

Välillä on pakko lähtee

että on paikka mihin palata

Niin siinä jälleen kävi,

että jokapäiväinen kellariravintola vaihtui

johonkin aivan muuhun.

Jälleennäkemisiin, vanhoihin nurkkiin,

hämmentävään meteliin,

kummallisiin puheluihin.

Ja kuten aina, nytkin päädyimme miettimään,

että olisiko viimein aika mennä kotiin.

Me valjastettiin revontulet kynttilään,

istuttiin kuin ennenvanhaan,

juteltiin niitä näitä jälleen ilman suuria suojamuureja.

Seuraavana päivänä televisiossa oli tiikereitä ja pingviinejä,

vaihdettiin maisemaa.

Ja lähetettiin pala kesäistä bussipysäkkiä

kohti Australiaa. Sellaisen pojan luo,

joka on täällä taas kohta.

Joojoo, mä selvisin takaisin.

Missä mun pää, hyvää huomenta,

tillintallin varrella virran.

Kaupungin parhaaseen olohuoneeseen palatessani

oli kaikki kohdallaan,

käsky kävi kääntyä ympäri.

Siskoni oli minua jo etsinyt,

hänelle vastattiin:

"Ei oo vielä näkynyt, mutta ei hätää,

 kyllä se kohta ilmestyy"

Hän on hieman typerä ilmestys;

teehensä hän ei muistanut lisätä teepussia,

vaan nautti ilolla kaksi kupillista kuumaa vettä.

Luuli kantaneensa mukanaan jo vuosia 

minun lapsena maalaamaa kangaskassia,

jonka oikeasti maalasi hyvä ystäväni

viisitoistavuotiaana.

Olen jo kaksi tuntia myöhässä,

ainakin ja vähintään.

Tahdon ehtiä,

tänään saattaa olla päivä,

jolloin elämä palaa lähemmäs raiteitaan.

Hellittäisit vähän

Yksi mattamusta vuosi takana.

Koristeenaan kaksi kirkkaanpunaista arpea lonkassa.

Muutin metsän keskeltä järvenrantaan, ajoin aika monta kilometriä autolla.

Luovuin kissasta, joka oli elämäni suurimpia asioita kolmentoista vuoden ajan.

Pääsin vihdoin takaisin pohjoiseen, josta täytyi kuitenkin palata aiottua nopeammin.

Olin osallisena monissa upeisissa kekkereissä, löysin uuden turvapaikan maan alta.

En ehtinyt viettää ihanien ihmisten kanssa niin paljoa aikaa, kun olisin halunnut.

Hakkasin pätää seinään ja toimin hetken mielijohteesta.

Ylioppilaskirjoituksia, kolmensadan arvoinen johtajuusraportti,

koulutuksia ja niistä pois jäämistä, voimauttava tauko vapaaehtoishommista.

Joulukortteja, Helsingin joukkoliikennettä ja suurin saldo.

Jalat pysyivät pitkälti tämän maan kamaralla.

Kerran Saksassa, kerran Ruotsissa.

Ympäri Suomea tuli mentyä.

Löydettyä uusia matkustuslauluja ja merkityksiä.

Laiminlöin kameraani, 

annoin kitaran pölyttyä,

enkä olosuhteista johtuen hirveästi juossutkaan.

Sen sijaan neuloin noin neljätkymmenet sukat, viidet lapaset ja sen sellaista.

Livemusiikki paransi tänäkin vuonna elämänlaatua erittäin huomattavasti.

Kovimpia keikkoja olivat ehdottomasti

Lord of the Lost, FM2000, viimein nähty Herra Ylppö, 69Eyes niin laivalla, Sellosalissa kuin Tavastialla. Deathstars, Jarkko Martikainen, Stam1na Hampurissa.

Musiikki on kuulostanut aivan perkeleen hyvältä,

oikeastaan läpi vuoden.

Olen iloinen siitä, että kykenen tuntemaan

niin suuria asioita musiikin kanssa,

että toisinaan matikan tunnilla itkettää

koska hienoa musiikkia on olemassa.

Löysin paljon uusia upeita orkestereita.

Päädyin taas vuosia sitten puhkikulutettuihin levyihin.

Pyörin ajasta toiseen.

Kokonaisuudessaan ihan kummallinen vuosi.

Kaikkea hirvittävän suurta tapahtui. 

Iloitsin suuresti, ja vastaavasti ryömin mieleni alimmissa pohjamudissa.

Opettelin uudestaan kävelemään, sain vain kolme aivotärähdyksen poikasta.

Ja makasin Tiinan lattialla jälleen aika monet kerrat. 

Nopeastihan tuo taas meni,

seuraava varmaan vieläkin nopeammin.

Lupaan itse pysyä saman pituisena kuin tähänkin asti,

ja antaa hiusten kasvaa.

Käydä keikoilla ja ajatella hitusen entistä enemmän omaa hyvinvointiani kuin muita.

Katsellaan.

You got to do what you do

Yhtä värivalojen sekamelskaa olivat nämä päivät.

Vuorokauden aikana kerkesi jälleen juosta kaupungista toiseen,

sinne tänne ja pysähtyäkin aina välillä.

Se alkoi siitä, kun yhtenä iltana muut juhlivat,

ja minä kiroilin yksin kotona.

Kaikki oli tympeää.

Kunnes nostin jalat seinälle,

rasitin aivojani sudokuilla,

kuuntelin musiikkia ja join teetä lasipurkista.

Tajusin taas, että maailma on ihan kiva paikka.

Seuraavaksi juhlin suvun ensimmäistä insinööriä,

ja kiiruhdin juhlimaan joulua Bodomin tahtiin.

Jälleen kerran tunsin itseni yksitoistavuotiaaksi:

kaikki oli aivan yhtä puhdasta,

täyttä nautintoa,

kauniita sanoja.

Enkä unohda säveltäkään.

Juhlat muuttuivat joulusta kultajuhliin.

Kuumuus hehkuvaan pakkaseen.

Ihmismassat tyhjiin katuihin,

usvaan ja vielä hohtavaan joulukuuseen.

Kierin kunnes heräsin,

pyörin ympyrää ja olin taas kiireessä.

Täysi juna paljastui odotuksista huolimatta hyväksi asiaksi:

sain elämänohjeita, naurua ja hyvän mielen.

Minuuttibaarin nurkka, kahden vuoden takaa tuttu:

ei tällä kertaa hermanneja eikä nimikirjoituksia.

Ainoastaan Tiina aurinkolaseineen.

Nojailtiin ja roikuttiin,

syötiin pitsa.

Helsinki. Pakkanen. Ta-ta-ta-tavastia.

Kolmas talvi peräjälkeen, kun tässä seisoskelemme.

Kolmas ilta täällä heidän seurassaan.

Kolmen kuukauden jälkeen.

Ja tästä kaikki taas alkaa.

Ylimääräinen tunti kylmässä,

syväjää vallitsi vielä pitkään.

Vielä silloinkin, kun herra Valo käveli lavalle.

Lauloi kauniisti, kylpi valoissa.

Silloin kyllä sulin.

Aivoja myöten,

sulaa vahaa.

Ja vihdoin:

Yks kaks kolme,

kabum.

Silmät kiinni,

ota kiinni.

Nyt kaikki on hyvin.

Elämä alkaa kun lavan sivusta lentää hymy

ja katosta siniset valot.

Keikka kesti kolmen omenan verran.

Poistuin vähin äänin.

Aivoissa oli jonkinsortin karnevaali käynnissä.

Kaikki aivan sekaisin, maailmanpyörä liekeissä,

klovnit jonglöörasivat ajatuksillani.

Tuntui hyvältä.

Epätodellista.

Yksikään asia ei ollut muuttunut.

Kerkesin toivomaan elämääni pysyvyyttä,

jotain johon nojata.

Nyt tajusin taas,

että tässä se on.

life, that's what it is 

Suunnitelmat unohtuivat,

satoi lunta ja televisiossa oli dinosauruksia.

Hetkistä tuli lankavyyhti.

Solmuinen ja sekava.

Kun sitä vähiten kaipaisi,

arpoutuu istumapaikka junassa leikkivaunuun.

Lapset mekastivat, minä palelin

ja laitoin volyymia vähän lujemmalle.

Nyt, jälleen kotona.

Jälleen teetä ja jälleen kipeänä.

Lasken päiviä, odotan innolla.

Vielä 17. Kuluisivatpa nopeasti.