You just said; "Live and let live"

Zaragoza, bitches! Ensimmäinen etappi, täällä olen ja Barcelonastakin selvisin eksymättä, saanko pokaalin? Pablo huutaa ovelta moimoi, mä vastaan sille nauraen.Tytöt on koulussa, kuten joka päivä, Lauran mummo tulee kohta juomaan teetä mun kanssa. Keskustellaan säästä, koska se on ainoa asia jonka sen seurassa saan päähäni espanjaksi. Kommunikointi muutenkin, finspanglish, ihan parasta. Youtube on ihan täynnä mainoksia, mulla on ikävä sua. Vietämme aikaa Crapulassa, tarjoilijoiden aksentti on vahva, aiheuttaa naurua. Puhelin soi ja juttelen mummun kanssa suomeksi, tytöt nauraa koska kuulostan niin tyhmältä. "Joo, mä olen tulossa käymään." Joudun kohta matkaamaan etelään. Joudun ja joudun. Suomeen palaan kunhan kerkeän.

Ajattelin, että voisin rustailla jonkunasteisen kysymyspostauksen, jos joku jotain jaksaa kysyä. Että olkaatte hyvät, kysymyksiä pöytään ja pöydän alle! Varmastikaan kaikkeen en vastaa mutta aihepiirä en rajaa, ihan vaan vapaasti, antaa palaa. Aikaa tämän huiman kysymysvyöryn toteuttamiseksi teillä on määrittelemättömän kauan, siinä joskus vastailen.

np. Misfits - Die Die My Darling

Get out of my way, I'm off to Spain

Pimeä moottoritie, yö. Mukava matka, tuijotan tietä. Ajatuksia on liikaa eivätkä ne osaa navigoida itseään yhtään, säntäilevät sinne tänne, ollakko vai eikö olla. Aka menee nyt liian nopeasti, voisin istua tässä ikuisuuden. Ring 3, österut. Joko nyt?

Vähien tavaroitteni kanssa autosta noustessani mummot katsoo paheksuen. Löydän kohtalotoverin ja rupattelen tämän keesipään kanssa parin savukkeeen verran. Kohtaamme vielä elektroniset haasteet yhdessä kunnes erkanemme. Lämpimämpää halia ei olis voinut toivoa. Kiitos näistä hetkistä sine edes täysin tuntematon, olemuksesi muistan ikuisuuksiin, kuten myös sanomisesi. Tälläisiä kohtaamisia haluan lisää.

Ylihinnoiteltua mustaa kahvia Iittalan punaisesta mukista. Vartija kävelee ohi ja hidastaa pöytäni kohdalla, irvistää. Koen täysin korrektiksi irvistää takaisin. Tässähän kerkeisi vielä soittaa jollekin. Taidan kuitenkin jättää väliin. Tutut varmaan heräilee näihin aikoihin ja tajuaa olevansa auttamattomasti myöhässä. Itse olen ajoissa, ja hyvinkin ajoissa itseasiassa. Kukaan ei tarkista henkilöllisyyttäni. Naurattaa.

Mä alan olla mietintäni tehnyt. Kaiken keskellä mua ei enään pelota. Nyt nään kirkkaasti. Ei tärisytä. Se kaikki on nyt vain lukuisia naarmuja, mutta kaikki on nyt alussa. Älkää kertoko, että se olisi väärin. Nyt on vahva olo. Hymy huulilla, mutta ehkä jossain määrin haikea sellainen. Tällä hetkellä ei pahaa sanottavaa. Ihmiset, olette hienoja. Pitäkää hymyä yllä. En ole edes muodon vuoksi pahoillani.

Dont lose hope, I'll be back home before you even know it

Dont lose hope, I've said it before but I'm always gonna mean it

Never opened myself this way

Tuijotin mediateekin flyygeliä kymmenen minuuttia ja halusin soittaa, mutta en uskaltanut koska sinne voi kävellä kukatahansa millontahansa ja en halua. Hyi. Loppuenlopuksi päädyin flyygelihuoneeseen, ja kädet tärisi. Niin paljon. Johanna kysy, josko sais tulla kuuntelemaan, ja omaksi suureksi ihmeekseni olin ihan vaan että joo, tuu vaan! Eikä sen läsnäolo häirinnyt. Itseasiassa, se oli kovin rauhottavaa. MITÄ MÄ PUHUN. Mutta se oli. Kun siinä tuttuja melodioita tapaillessa välillä vilkasin sitä, niin se näytti olevan lähellä nirvanan saavuttamista. Siitä tuli hyvä olo. Pamahtipa paikalle myöhemmin myös Juha, ja en tiedä miten se nyt oli niin erilaista soittaa sillon. Sitä tärinän määrää, sydän hakkas niin lujaa et siinä ois hajonnu helposti tiiliseinäki. Ja mikään ei enää onnistunu. Ehkä se on vaan merkki siitä, että mun ei ole tarkotuskaan soittaa. Niin monesti oon vannonu, että en enää soita. Eikä kukaan saa ainakaan kuulla. Vois alkaa mittaamaan omaa luottamustansa ihmisiin sillä, et koitan soittaa niille. Koska Johanna on ihminen jota voin kuvailla sanalla luotettava, ja sen kanssa oli kiva soittaa. HAHA, just kidding, en ala soittelemaan monille korville.

Ohjelmistossa oli koripalloa, pilatesta, kaupungin kautta Pirkkahallille siirtymistä, reenausta, papereille naureskelua ja ihan älytöntä lonkan vääntelyä. Jonka jälkeen kotiin, laukku auki ja sitä tuijottaen sitten meni hetkinen aikaa. Pyykkiä sopii alkaa pesemään puolenyön tietämillä. 

Oon odottanut huomista puoltoista vuotta. Vielä, jos päädyn oikeaan ratkaisuun niin huomisesta tulee erinomainen päivä. Sitä se on jokatapauksessa, sillä rakkaat Kung Fu Master, Laura ja SticthhhH! Toivottavasti kerron vielä jotain tuossa parin tunnin päästä!

np. Mötley Crüe - Girls Girls Girls

Like those years were never there

Kuinka aloittaa päivä sujuvasti? No, tottakai lähtien kouluun liikkakamat päällä ja sitten ekan liikkatunnin jälkeen tajuten että hupsista, mulla ei oo muuten mitään housun tapasiakaan messissä, pelkästään nää höntsyt! Siinä puhelinrumbaa sitten, ja lopulta rakas sisareni kiikutti mulle sortsit kouluun. Jee. Melkein olin jo ikävöinyt Matrixin kuntopyöriä ELI EN, mutta koska Tampereen kaupunki on ne parhaiksi todennut niin sellasella poljin ehkä liikaakin, polveen alko vähän pistämään. Tai ei niin vähänkään.

Jos ette ole ikinä maalanneet postilaatikkoa, niin suosittelen kokeilemaan. Se on hauskaa. Toisaalta, kaikkien yhtään isompien pintojen maalaaminen on hauskaa. Maalaaminen on hauskaa. Hetkenmielijohde on paras, ja kultamaali, yhdistettynä siihen postilaatikkoon. Ja kaikki tietää miten ihanaa on kirjottaa just siihen vihkoon ja just sillä kynällä jotka saa käsialan näyttämään 283 kertaa normaalia kivemmalle.

Mutta olo sumeni, vaikka ei se oikeastaan ollutkaan ollut hyvä. Omalle tyhmyydelle naureskelu ja ympäröivien ihmisten hymyt sen tiedostamista kyllä rajoittivat sopivasti, mutta kun ihmiset katosivat rustaamaan uusintakokeita niin tietoisuus palasi. Harhailin, joka lienee paras sana kuvaamaan vaelteluani ympäri kauppahallia ja Laukontoria, useamman tunnin, kunnes tein jotain itseäni paljolti järkyttävää ja soitin puhelun joka olis pitäny soittaa jo puol vuotta sitten.

Vaikka en siitä pidä, niin äänes rauhoitti taas niin paljon ja oli niin turvallinen olo. Hetken, kunnes tajusin ettei se saa enää vaikuttaa niin. Omantunnontuskasi ovat myöhässä, mutta ehkä molempien osapuolien hyvinvoinnin kannalta näitä asioita oli pakko just nyt yrittää selvittää. PASKAT, mä pahoinvoin nyt todella paljon. Tiesin, mitä sulla on sanottavaa, mutta halusin kuulla sen kaiken sulta, vaikka tiesin että oon liian heikko sitä kuulemaan. Tiesin, mikä kaikki mussa on vikana.

Vähiin käy, eikä selkiydy. Listasin niin monesta näkökulmasta asioita ylös että olis jo pikkuhiljaa materiaalia tehdä päätöksiä. Mikä nyt on? Lähdönmeininkiä oli havaittavissa kun siivoilin. Kuulostan nykyään niin tyhmältä. Ja angstiselta. Vaikka en moiselle näe syytä, mullahan menee hyvin. 2d+3d-8 = Miksi valitat? Oon aina tykänny matikasta. KJEEH.

Näkyvyys nolla.

np. Anal Thunder - Nunca vamos a volver (KIITOS TÄSTÄ MAAILMANKAIKKEUS!!!)

Sharpening pain lead through my heart

Heitän jalat seinälle ja olen vain. Kynnet painuu lähes läpi kämmenten ja ajatukset etenee ylinopeudella. Kipua läpi kehon, vai onko se vain mun päässä. Jos kukaan nyt sanoo, että kyllä se siitä, niin nauran. Olkaa nyt jo hiljaa, ja antakaa mun olla hiljaa. Ehkä se selkeytyisi. Pitkään aikaan en oo halunnut huutaa näin paljon. Kylmä ja tyhjä ja virheellinen ja vitun ärsyttävä. Vaikka luvattiin, että ajan kanssa ikävä laantuu eikä muistuta itsestään joka päivä, ei se mitään muuta teekään kun kasva, kasva, kasva ja kasva. Hei skidi, sä et tiedä kivusta mitään. Etkä sä tiedä mitään musta, hassua kyllä muistat nimeni kolmannella yrityksellä.

cause i need you right now

and right now you're so far away

Vielä ihan vaan lyhyenä mietelauseena: Ketä helvetti pöllii bileistä kissan? 

Ruutanassa kerran taas tapahtuu, on niin ilosta päästä aina tällästen kivojen juttujen siivittämänä lehtiin wihuu. Jos ei kellot soi että mistähän mä puhun, niin klik. On jäätävää ajatella miten lähellä kaikki taas on tapahtunut. Siitä lähtee sitten kuulustelurumba käyntiin eikä mikään ole kaunista ei niin mikään. Mutta hauskaa on se, että oon varmaan ainoa teini-ikänen koko Kangasalla, joka kuuli näistä pippaloista vasta jälkikäteen vaikka hengailin koko ajan tässä hirvittävän kaukana tapahtumien keskipisteestä. Okei eihän tässä nyt taas ole mitään hauskaa, tääkin vaan kertoo siitä kuinka mua syrjitään. 1st world problems! Oikeesti hauskaa on se, että paikalla on kuulemma ollut samaa porukkaa jotka pari vuotta sitten kävi tässä talossa potkimassa reikiä seiniin ja tuhoamassa kaiken mitä eteen sattui. Kun ei ole elämää niin sitten ei vaan ole.

Ja mä toivon ihan vaan ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta, että se kissa on vaan karannu, eikä sitä tosissaan ole tungettu jätesäkkiin ja kannettu pois, kuten sosiaalisen median syövereistä luin.

np. Cancerbats - Roadsick
Ps. Miksen voi sanoa mitään fiksua sillon kun olis tilaisuus?

Ps. Jalka puutu

Sitä ja tätä, onpas ääneni ärsyttävä ja olenpas vajaalla tuulella. Näin vahingossa Kasperinkin. Voisin tosiaan tästä siirtyä elokuvien pariin ja siitä ehkä jossain kohtaa nukkumahan että huomenna reippahasti voin mennä sitten kouluun vaikka varsinaisesti ei ees koulua mulla ole, lusmu.

Postaan vielä joskus jotain sisällöllistäkin. Wait and see.

Vielä jossain laulu raikaa jossain ilakoidaan

HEI KAIKKI, MUA EI SATU. Mutta se on vain illuusio, se menee kohta ohi ja sit ollaan taas alimmassa helvetissä ainakin hetkellisesti, näin ennusti lääkärini. Sain siis tänään muutamisen millilitraa kortisoonia, ja sitten jotain mistä en tiedä mitä se oli, lonkkaan. Ei ollu kyyneleet kaukana, kun siinä kymmenen minuutin jutskailun jälkeen nousin tuolista seisomaan enkä havainnut kipua. Aloin vaan kelaamaan, että voi kun olis aina tällästä.

Eilen kauhuskenarioin tän päivän kulun, mutta se olikin kaikkee muuta. Okei, aamulla oksetti pelotuksen voimasta, mutta asioiden eteenpäin lutviutumisen tunne vei ajatukset muualle. Koulussakaan en hirveemmin joutunut keskittymään, kaikki oli oikeestaan aika mukavaa. Taas muutama ylimääränen minuutti tuli koululla vietettyä, mutta onneksi oli lumipallo jota heitellä. Oiva idea johti toiseen, ja vietinkin iltani Hyhkyn koululla enimmäkseen Johannan kanssa, ja kävi Juusokin siellä, meillä oli meinaan saatanasti ruokaa. Vaikka perheateria syötiinkin, niin kukaan ei lähteny mun kaa perhekerhoon seikkailemaan! Kotiin pääsin ja kisulla on söpöilysosiaalisuusvaihe päällä.

Meinasin laittaa teille kuvan meidän eväistä mutta ei tää kusipäähomo toimi. Haluun herätä huomenna kivuttomuuteen. Se olis niin makeeta. Voisinko aktivoida kameranikin? Se näyttää tylsistyneeltä.

np. Mokoma - Hei hei heinäkuu (äkhöööstik)
Ps. Ihan huono laskiaistiistai, en päässy pulkkamäkeen!
Pps. Shine bright like Edward Cullen!1

Once more

Mulla on huomenna lääkäri. Puolentoista vuoden miettimisen jälkeen päätin lyödä pääni vielä kerran seinään, tällä kertaa toivottavasti niin kovaa että seinä hajoaa. Ja kyllä, kyse on rakkaasta lonkastani. Se on ollut nyt taas muutaman viikon kipeämpi kun normaalisti. Tämän reilun kahden vuoden aikana oon jo aika hyvin oppinut elämään sen kanssa, normaalisti en huomaa että siihen sattuu, jos mulla on jotain tekemistä johon keskittyä niin ettei vain ole aikaa huomata sitä. Mutta kun se niin päättää niin kipu on helvetillistä. Juostessa, istuessa, maatessa, urheillessa tai ei, se voi tulla kipeeks millon vaan.

JA KYLLÄ, tiedän, että elämääni pitempään seurailleet luultavasti kelaa että mitä vittua mä draamailen tän kanssa, mutta kyllä, se on vieläkin kipeä kyllä vieläkin joka vitun päivä koen sellasta kipua että siihen kuolis suurempiki kylä.

Reeneissä se on kamalinta. "Sanot vaan jos et pysty." Kyllä, aivan varmasti sanon. Ei mä en todellakaan ole niitä ihmisiä, jotka sanoo mitenkään kevyesti kesken reenien että sori en pysty, teen vaikka fysiikkaa. Enkä todellakaan halua sanoa mun tän hetkisille kummallekaan valmentajalle että en pysty, en ainakaan tässä vaiheessa kautta. Toiselle sen takia, että se päättää mitä mulle tapahtuu, toiselle sen takia että EN KEHTAA. Kyseinen valmentaja nyt kuitenkin sattuu olemaan suurin vaikute siihen, miksi tonne tolppien väliin oon halunnu.

Kun kuulee, että hei, sulla on vielä koko elämä edessä, ei toi pari vuotta sit myöhemmin mitään merkkaa. NIIN JOO, en väitä, etteikö se vois joskus tulevaisuudessa tuntua erittäin lyhyeltä ajanjaksolta, mutta nyt se tuntuu niin saatanan pitkältä. Ja millasta helvettiä se on ollut! Ihan vaan fyysinen kipukin olis ollu tarpeeks. Mutta ei kun vielä kaikki muu hässäkkä siihen päälle. Kyllä mä tiedän, ettei se olis maailmanloppu jos joudun lopettamaan futiksen. Tässä parin viime vuoden saatossa oon välillä jo melkein tottunu ajatukseen että viheriöt jää historiaan hyvinkin pian ja jokaset reenit voi olla viimeset. Mutta kyllähän siinä paljon kuolee. Onko kaikki se 13 vuoden työ oikeesti ollu turhaa? ENKÖ MÄ SAAVUTTANUTKAAN MITÄÄN? Olikse sitten siinä, viimenen sammuttaa valot?

Nikki Sixx ja Jonathan Davis huutaa mun päässä kilpaa. Toinen koittaa puolitosissaan luoda uskoa siihen, että ei se satu. Toinen yrittää semitsemppaavaan sävyyn kertoa, että kyllä se sattuu, mutta siitä selvitään.

YRITTÄKÄÄ EDES HUUTAA LUJEMPAA, NIIN TIEDÄN KETÄ USKOA.

Reeneihin tuli tänään uutta verta, kattelin sen tekemistä ja totesin; vittu, mä oon kusessa.
Mua pelottaa. Niin. Paljon.

Enkä varmaan sanonut sanaakaan.

np. Disturbed - Meaning of life

Something's just about to break

Mummu on paras. Se ymmärtää mua ja se on ihmeellistä. Tai ainakin luulen, että se ymmärtää. Se ainakin antoi mulle vapauden tehdä mitä haluan, toki esitti oman toiveensa ratkaisumallistani. Ihanaa. Mutta toisaalta, kaikki se miettiminen alkoi nyt uudestaan. Olenko mä rohkea vai en? Ja mitä on rohkeus? Onko se pakoon juoksemista, paikalleen jäämistä vai eteenpäin siirtymistä? Voiko silmät sulkea kun ne on kerran auenneet, onko oikein haudata unelma? 

HALUAISIN VAIN VALITA OIKEIN ONKO SEN PAKKO OLLA NÄIN VAIKEAA.

Istuin bussissa tänään enemmän kun laki sallii. Mutta se on hyvää terapiaa, jos ne on tarpeeks tyhjiä. Musaiikit soimaan, katse tiehen ja unohda olemassaolosi; ei sua kukaan ymmärrä kuitenkaan, et edes sinä, parempi olla edes yrittämättä. 

Ajatukset katkeilee, ei kykene. Slovarit soi.

Mac valaisee parhaiten, lamput on perseestä. Valovoiman suuruus ei häkellytä. Muokkaus tasoa Paint, mutta se on se kovien jätkien kuvanmuokkausohjelma. Vihaan tuota tekaistua virnettä, mutta en mä täällä ihmeisiin kykene. Tulkinnanvapaus on.

np. Staind - So Far Away

What a joy, what a life, what a chance!

Katsastin ensimmäistä kertaa Monitoimitalo 13'n Stagen, ja erittäin hyvän syyn takia! Siellä oli tänään niin paljon Abbaa! Ja niin hyvää Abbaa! Lavalla tottakai ihania ihmisiä suoraan Hatanpään lukiosta.

Kauniita ääniä, kauniimpia ihmisiä. Tanssiminen rajottui lähinnä partylaamoihin, mutta voi ei nyt voisin taas kertoa miten paljon tykkään meidän koulusta. En ymmärrä miten jotain niin hienoa voi olla olemassa. JUMALAUTA EI HELVETTI. En kestä! PARASTA! Uaa. Mikään ei oo ehkä hienompaa, kun nähdä ja kuulla ihmisten tekevän jotain mitä ne osaa ja mistä ne tykkää.  Ja tänään lava oli mun silmiin täynnä ihmisiä jotka nautti joka hetkestä. Eikä Abba ole ikinä kuulostanu noin hyvältä. Ehkä mä olen hiljaa, tässä muutama kaunis kuvanen.

Mun päivä ei ollutkaan umpimätä, kiitän kaikkia olemassaolosta. Siis ihan kaikkia jotka on osana tätä hienoutta. And thank you for the music!

np. Hanoi Rocks - In my darkest moment

I'm feeling cold today, not hurt just fucked away

Nikki Sixxsin Heroiinipäiväkirjat ehkäisi tänään ratkaisevasti täydellistä hajoamista. En tiedä mistä alitajuntani syövereistä sen mieleeni sain, mutta kun kiipesin opinahjoni neljänteen kerrokseen tekemään espanjan koetta, mulle tuli sellanen vahva tunne että mun on pakko saada kyseinen kirja käsiini heti kun saan sen typerän kokeen tehtyä tai en pysy kasassa. Olo oli järkyttävä, ja koe meni täysin alisuorituksen puolelle. Tiedän että olen parempi kun se korkeintaan kutonen, joka sitä paperin ylänurkkaan tulee koristamaan, antaa ymmärtää. Mutta sain kun sainkin em. kirjan käsiini ajoissa ja keskityin sen selailuun ja satunnaiseen lueskeluun istuen lattialla kirjahyllyjen välissä. Yllättävän rauhoittavaa, jonkin aikaa siinä vietettyäni olinkin jo taas kykeneväinen vääntämään jonkun hymyn tapasen naamalleni ja palaamaan ihmisten ilmoille.

Ja mä en todellakaan tiedä, miten se kirja vaan onnistuu luomaan toisinaan niin suurta turvaa, toisinaan taas sekottamaan koko pakkaa entisestään. Kovin on hieno kirja.

Tein mielettömän hyvää ruokaa. Pelästytän itseäni joka kerta enemmän sillä, miten hyvää ruokaa saan tehtyä. Toisaalta, saako bataatista tehtyä mitään pahaa? Se on kyllä yks niistä neljästä ruoka-aineista, joihin voisin ruokavalioni rajoittaa koko loppu elämäkseni kyllästymättä. Miksen voi tehdä pahaa ruokaa? Mä en voinu olla lähtemättä juoksemaan, välittämättä siitä miten paljon se sattui. En kerenny edetä kun viis metriä ovesta keräilemättä, ja sitten vähintään kymmenen metrin välein oli ainakin erittäin lähellä etten tehnyt tuttavuutta maankamaran kanssa. Ja sitä kivun saatanallista suuruutta.  Mutta ei voinut pysähtyä, ei voinut lopettaa. Luovuttaminen on luusereille, ja mä todellakin teen kaikkeni etten mä olis yks niistä. Kaikki mahdolliset henkilöt kokoontuivat päähäni huutamaan kilpaa, kaikkia olis pitänyt kyetä kuuntelemaan.

Jos joskus vaikka jotain einiinnegatiivista.

Huomenna sitä Abbaa sitten viimestä kertaa hetkeen, toivottavasti. 

np. KoRn - Right now (en pääse nyt yli tästä orkesterista)

Ps. 

"FUCK YOU TOO!" YOUR SCREAM'S A WHISPER

Pps. Hui saatana, siirryin näköjään kirjottamaan omalla nimelläni.

And the fear still shakes me

Aamupäivällä olin jo valmistautunut kertomaan siitä, kuinka tylsää on olla kipee; vaan homehtua himassa höntsyt jalassa, tuijottaen niin suurta kasaa asioita joita pitäis tehdä mutta ei jaksa eikä kykene. Mutta sitten päätin, että tänään on erilainen päivä. Kuumeesta pääsin eroon kun tyhjensin burana-kätköt, mutta nuha ei halua lähteä. 

Tänään oikeesti avasin espanjan kirjan. Ja oikeesti opiskelinki. Snadisti. Katoin naisten futsal cupin finaalin kun kerran tuo oma joukkue siellä oli pelaamassa. Putkeen se ei menny, mutta ei ne huonoille hävinny!

Yllätyin hyvin positiivisesti, kun Heidi pisti viestiä, että tuunko juomaan teetä. Kieltäytyminen ei tullu kuuloonkaan, ja yllättävän pian istuinkin jo todella yllättävän paljon ihmisen näköisenä Heidin sohvan nurkassa appelssiiniroibosteen kera. Kateltiin vanhoja keikkoja mitä sattu löytymään, ja vanhoja musavideoita. Sitä naurun määrää. Ja sitä sisäisen kuoleman määrää, voi ei kuinka paljon jok'ikinen niistä biiseistä sattui ja herätti kaikki mahdolliset muistot. Toki nuo muutamat vuodet olivat unohtumattomia, moneltakin kantilta, ja muistot tuolta ajalta ovat lähestulkoon kaikki positiivisia, mutta se miten mulla on sitä kaikkea ikävä, on niin hirveetä etten ikinä uskois sellasen ikävän olevan mahollista. Parhaat ihmiset, paras ihminen, hienoimmat kokemukset, niin helvetin tyhmiä asioita. Ja mä olin niin pieni! Se kaikki oli jotain todella äärettömän suurta niin pienelle ihmiselle! Mä haluaisin kertoa siitä kaikesta paljon enemmän mutta on parempi jättää kertomatta.

Ja anteeksi, että olen näin ympäripyöreä.

Koin myös hienon kuulotinmusiikkihetken. Ei varmasti aukea kellekään, mitä tarkoitan. Osaisinpa kuvailla sitä! Kun istut bussissa, ja kuuntelet hienoa musiikkia kuulottimilla, ja äänenvoimakkuus on juuri sopiva, ja susta tuntuu siltä, että se on koko tilanteen taustamusiikkia ja kaikki muutkin kuulee sen just samalla tavalla kun sä just sillä hetkellä!  Näinä hetkinä maailmasta tulee mulle aina jotenkin hirveän katkeransuloinen; asioissa ei ole mitään järkeä, kaikki toimii väärin eikä kukaan edes tajua sitä, mutta kaikki vaan liukuu eteenpäin eikä mihinkään edes voi vaikuttaa.

Jos tämän viikon muista päivistä jotain mainitsisin, niin sen, että olen viettänyt aikaa koululla enemmän kun laki sallii, useimpina päivinä täysin turhaan. Kipeä olen ollut jostain tiistai-illasta asti, ja koulussa hengaillessani olen lähinnä valittanut siitä että mulla on kipee olo, enkä jaksa liikkua mihinkään. Kokeisiin en ole jaksanut panostaa, reeneissä en ole ollut. Viikon jäljiltä fiilis on laiska, lihava, tyhmä ja aikaansaamaton. Jos vaikka tsemppais.

np. Soundgarden -  Black Hole Sun
Ps. Ainiin. 1,5 tuotantokautta Frendejä, kaksi Young Onesia, 4 leffaa. Niin hyvää tvn tuijotusta.