Viikko puhdasta ilmaa, ihania ihmisiä vuosien takaa ja täyttä hiljaisuutta.
Saunan jälkeen kaukaisuuteen tuijottaessa tuulikellon kolinan säestämänä oli aika hyvä olo.
Pyöräilimme kaukaisimmalle rannalle, joka osoittautuikin vääräksi,
mutta oli kyllä sen seikkailun arvoinen.
Mistään ei kuulunut ääntäkään, kun joimme kahvia poron liittyessä seuraan ja opetimme koirasta kissaa ensin tutkittuamme muurahaisten elämää ja kahlattuamme keskelle järveä.
Kaikkea ei saanut suodatettua kameralle,
ei kirjoitettua tai edes ajateltua oikein sanoin.
Kaikki oli niin saatanan kaunista.
Siitä meinasi tulla jo liian mahtavaa, mutta onneksi joka aamuinen päänsärky
piti todellisuuden lähellä.
Kaikki oli kuin elokuvaa,
joitain vanhoja haavoja ja kaunoja korvautui kun tajusin,
kuinka samanlaisia lopulta olemme,
minä ja tuo metsäin mies,
joka ei ole kotona koskaan.
Ei se viikko lopulta sen arvoinen ollut.
En minä kuitenkaan ajatellut matkustavani halki Suomen
viettääkseni perjantai-iltaa merkeissä joissa se lopulta kului.
Musiikki joka yleensä pelastaa miltä tahansa, petti minut,
kuten myös ihmiset, joiden seassa olin yksin.
Tästä lähtien Aavasaksan maisemien upeuden, polttavan hiekan jalkojen alla,
vanhat tutut, livemusiikin mahtavuuden ja kaiken sen,
mistä nautin ennen niin kovin,
jätän kokematta, ellei se onnistu kotisohvalta.
Toivottavasti saitte mitä halusitte,
hintalappuna oli ihmisarvontuntoni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti