En minä lähtenytkään kauas pohjoiseen, ei en vielä.
Sen sijaan kuljin auringosta toiseen, terassilta laiturille,
urheilukentän nurkilta harjuun, hylättyjen rakennusten nurkilta rannalle,
auringon laskussa kohti kotia ja maailmaa Pitkän kuuman kesän.
Vieraalta maaperältä luokseni kulkeutui pitsalaatikko,
ja kehotus ikkunoita pesemään.
Niitä oli niin monta, ettei kaikista olisi millään ehtinyt katsoa ulos.
Kissa hyppäsi vesiämpäriin ja juoksi kauas tajunneensa mitä tuli tehtyä,
olisin halunnut juosta sen tavoin
ilmoittaen katuvani ainoastaan sitä,
etten ollut tehnyt sitä aikaisemmin.
ja näillä kulmilla on aivan normaalia
ettei muiden tekemiset
paljoakaan kiinnosta
Kuinka aika onkaan rientänyt siitä,
kun tuo ujomman puoleinen tyttö suvulle esiteltiin.
Eilen hän liittyi meihin, joukkoon sekalaiseen,
vähän myös omituiseen.
Se on lähes pelottavaa, kuinka onnellisuus tekee ihmisistä kauniita.
Kuinka se näkeminen pistää kaikkien muidenkin päät sekaisin,
ja puhumaan kummallisia asioita,
kertomaan samoja vanhoja tarinoita,
ja hymyilemään nuorten onnellisten puolesta.
Toinen tahtoi kuin huutaisi kyllä herra kenraali
toinen vähän itkunsekaisesti.
Niin olivat kaksi kauneimmillaan ja hymyilivät
nostellessaan toistensa kenkiä ilmaan ja karatessaan juhlaväeltä Anglialla.
Ihan uskomattoman paljon hyvää toivon heille,
serkuksista ensimmäiselle avioituneelle ja upealle vaimolleen.
Hieman yli kymmenen senttiä maanpinnan yläpuolella
koko päivän heiluneena
ei saanut aivan kaikkea irti niistä toisista juhlista
jonne riensimme musiikkia kuuntelemaan.
Kotiin palattuani istuin jalat tiskialtaassa
ja kuuntelin niitä hiljaisia ääniä
joita elossa olo tuottaa.
Ikävä kyllä silti
niin pienissä hetkissä voi
maailma käääntyä päälaelleen
eikä taaskaan tiedä
mitä haluaa
vai haluaako ollenkaan
pelkääkö enemmän itseään
vai ulkomaailmaa
..ja siksi jättää
jotain aivan mahtavaa välistä
eikä osaa enää innostua siitä mikä on edessä.
ja aina joku toteaa
että tän itselleni tahallaan teen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti