Heitän silmäni pitkin seiniä mikä mua vaivaa, mikä mua vaivaa?

Aamulla huurre ja aurinko saa liikennemerkit näyttämään discopalloilta.
Aamut ovat entistä kylmempiä, vedän tumput tiukemmin käteen ja takin vetoketjua sentin enemmän kiinni.
En uskalla avata silmiä, yritän sulautua seiniin.
Pelkään jokaista vastaantulijaa ja suunnitelmat muuttuvat.
Pakko päästä ulos.
Pakko päästä pois.

Kun pelkään, etsin metsän.
Linturetket rauhoittavat kummasti.
Kaksi joutsenta ja ilkeitä sorsia.
On hypnotisoivaa tuijottaa noiden jalojen valkoisten lintujen liikehdintää, niiden elämää.
Hetkeksi unohtaa koko oman olemassaolonsa, kunnes palaa todellisuuteen ja ymmärtää kuinka paljon parempi voisi olla.

Olla yhtä ylväs.
Yhtä kaunis.
Yhtä valkoinen ja puhdas.

Ja liikkua vaistojen mukaan.
Egyptiin ja takaisin, tai johonkin ihan muualle.

Olen kasvanut siihen, että metsä on osa meitä.
Mun tulee varmaan välittömästi uuden oven avatessani ikävä tuota talon takana aukeavaa metsää, jonka polut ja kannot tunnen läpikotaisin. Jonne ei voi eksyä, joka saa aina voimaan paremmin.
Siinä, missä mä tarviin strobojen välkettä ja bassorummun sydämen pysäyttävää pauketta, tarviin mä nämä puut, tämän rauhan.
Vien sen kuitenkin itse itseltäni pois.

Joskus on vain pakko mennä.

 

Mutta tänään tein pullaa, joka imaisi sisäänsä avaruuskynsilakkani.
Eilen salilla koin taas oikeasti vilpitöntä riemua siitä, että saa rääkätä oman kehonsa lähes terveillä keinoilla loppuun.
Ja sitä tunnetta mulla on ollut jo ikävä.
Huomenna uudestaan.


Loputon nettikauppojen selailu tuotti tulosta, ja kohta tapahtuu jotain järkyttävää.
Tai, oikeastaan vasta helmikuussa.

Pelästytin itseni viidellä sanalla lähes kuoliaaksi.
En ole tehnyt niin näillä sanoilla ikinä ennen.
Toivon, että en tehnyt sitä turhaan.
Toivon, että mä en kadu.

ÄLKÄÄ HUUTAKO NIITÄ DEADLINEJANNE JUST NYT.
MÄ HALUAN VAAN NUKKUA.
JA TÄN KIVUN HELVETTIIN.
OTTAKAA SE POIS, LOPETTAKAA KOKONAAN.

np. Sielun veljet - Nukkuva hirviö