Mummu on paras. Se ymmärtää mua ja se on ihmeellistä. Tai ainakin luulen, että se ymmärtää. Se ainakin antoi mulle vapauden tehdä mitä haluan, toki esitti oman toiveensa ratkaisumallistani. Ihanaa. Mutta toisaalta, kaikki se miettiminen alkoi nyt uudestaan. Olenko mä rohkea vai en? Ja mitä on rohkeus? Onko se pakoon juoksemista, paikalleen jäämistä vai eteenpäin siirtymistä? Voiko silmät sulkea kun ne on kerran auenneet, onko oikein haudata unelma?
HALUAISIN VAIN VALITA OIKEIN ONKO SEN PAKKO OLLA NÄIN VAIKEAA.
Istuin bussissa tänään enemmän kun laki sallii. Mutta se on hyvää terapiaa, jos ne on tarpeeks tyhjiä. Musaiikit soimaan, katse tiehen ja unohda olemassaolosi; ei sua kukaan ymmärrä kuitenkaan, et edes sinä, parempi olla edes yrittämättä.
Ajatukset katkeilee, ei kykene. Slovarit soi.
Mac valaisee parhaiten, lamput on perseestä. Valovoiman suuruus ei häkellytä. Muokkaus tasoa Paint, mutta se on se kovien jätkien kuvanmuokkausohjelma. Vihaan tuota tekaistua virnettä, mutta en mä täällä ihmeisiin kykene. Tulkinnanvapaus on.
np. Staind - So Far Away
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti