Tuijotin mediateekin flyygeliä kymmenen minuuttia ja halusin soittaa, mutta en uskaltanut koska sinne voi kävellä kukatahansa millontahansa ja en halua. Hyi. Loppuenlopuksi päädyin flyygelihuoneeseen, ja kädet tärisi. Niin paljon. Johanna kysy, josko sais tulla kuuntelemaan, ja omaksi suureksi ihmeekseni olin ihan vaan että joo, tuu vaan! Eikä sen läsnäolo häirinnyt. Itseasiassa, se oli kovin rauhottavaa. MITÄ MÄ PUHUN. Mutta se oli. Kun siinä tuttuja melodioita tapaillessa välillä vilkasin sitä, niin se näytti olevan lähellä nirvanan saavuttamista. Siitä tuli hyvä olo. Pamahtipa paikalle myöhemmin myös Juha, ja en tiedä miten se nyt oli niin erilaista soittaa sillon. Sitä tärinän määrää, sydän hakkas niin lujaa et siinä ois hajonnu helposti tiiliseinäki. Ja mikään ei enää onnistunu. Ehkä se on vaan merkki siitä, että mun ei ole tarkotuskaan soittaa. Niin monesti oon vannonu, että en enää soita. Eikä kukaan saa ainakaan kuulla. Vois alkaa mittaamaan omaa luottamustansa ihmisiin sillä, et koitan soittaa niille. Koska Johanna on ihminen jota voin kuvailla sanalla luotettava, ja sen kanssa oli kiva soittaa. HAHA, just kidding, en ala soittelemaan monille korville.
Ohjelmistossa oli koripalloa, pilatesta, kaupungin kautta Pirkkahallille siirtymistä, reenausta, papereille naureskelua ja ihan älytöntä lonkan vääntelyä. Jonka jälkeen kotiin, laukku auki ja sitä tuijottaen sitten meni hetkinen aikaa. Pyykkiä sopii alkaa pesemään puolenyön tietämillä.
Oon odottanut huomista puoltoista vuotta. Vielä, jos päädyn oikeaan ratkaisuun niin huomisesta tulee erinomainen päivä. Sitä se on jokatapauksessa, sillä rakkaat Kung Fu Master, Laura ja SticthhhH! Toivottavasti kerron vielä jotain tuossa parin tunnin päästä!
np. Mötley Crüe - Girls Girls Girls
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti