Once more

Mulla on huomenna lääkäri. Puolentoista vuoden miettimisen jälkeen päätin lyödä pääni vielä kerran seinään, tällä kertaa toivottavasti niin kovaa että seinä hajoaa. Ja kyllä, kyse on rakkaasta lonkastani. Se on ollut nyt taas muutaman viikon kipeämpi kun normaalisti. Tämän reilun kahden vuoden aikana oon jo aika hyvin oppinut elämään sen kanssa, normaalisti en huomaa että siihen sattuu, jos mulla on jotain tekemistä johon keskittyä niin ettei vain ole aikaa huomata sitä. Mutta kun se niin päättää niin kipu on helvetillistä. Juostessa, istuessa, maatessa, urheillessa tai ei, se voi tulla kipeeks millon vaan.

JA KYLLÄ, tiedän, että elämääni pitempään seurailleet luultavasti kelaa että mitä vittua mä draamailen tän kanssa, mutta kyllä, se on vieläkin kipeä kyllä vieläkin joka vitun päivä koen sellasta kipua että siihen kuolis suurempiki kylä.

Reeneissä se on kamalinta. "Sanot vaan jos et pysty." Kyllä, aivan varmasti sanon. Ei mä en todellakaan ole niitä ihmisiä, jotka sanoo mitenkään kevyesti kesken reenien että sori en pysty, teen vaikka fysiikkaa. Enkä todellakaan halua sanoa mun tän hetkisille kummallekaan valmentajalle että en pysty, en ainakaan tässä vaiheessa kautta. Toiselle sen takia, että se päättää mitä mulle tapahtuu, toiselle sen takia että EN KEHTAA. Kyseinen valmentaja nyt kuitenkin sattuu olemaan suurin vaikute siihen, miksi tonne tolppien väliin oon halunnu.

Kun kuulee, että hei, sulla on vielä koko elämä edessä, ei toi pari vuotta sit myöhemmin mitään merkkaa. NIIN JOO, en väitä, etteikö se vois joskus tulevaisuudessa tuntua erittäin lyhyeltä ajanjaksolta, mutta nyt se tuntuu niin saatanan pitkältä. Ja millasta helvettiä se on ollut! Ihan vaan fyysinen kipukin olis ollu tarpeeks. Mutta ei kun vielä kaikki muu hässäkkä siihen päälle. Kyllä mä tiedän, ettei se olis maailmanloppu jos joudun lopettamaan futiksen. Tässä parin viime vuoden saatossa oon välillä jo melkein tottunu ajatukseen että viheriöt jää historiaan hyvinkin pian ja jokaset reenit voi olla viimeset. Mutta kyllähän siinä paljon kuolee. Onko kaikki se 13 vuoden työ oikeesti ollu turhaa? ENKÖ MÄ SAAVUTTANUTKAAN MITÄÄN? Olikse sitten siinä, viimenen sammuttaa valot?

Nikki Sixx ja Jonathan Davis huutaa mun päässä kilpaa. Toinen koittaa puolitosissaan luoda uskoa siihen, että ei se satu. Toinen yrittää semitsemppaavaan sävyyn kertoa, että kyllä se sattuu, mutta siitä selvitään.

YRITTÄKÄÄ EDES HUUTAA LUJEMPAA, NIIN TIEDÄN KETÄ USKOA.

Reeneihin tuli tänään uutta verta, kattelin sen tekemistä ja totesin; vittu, mä oon kusessa.
Mua pelottaa. Niin. Paljon.

Enkä varmaan sanonut sanaakaan.

np. Disturbed - Meaning of life