does it really matter if we go insane my darling

syyssateita, ajatussaasteita

ei ääriviivoja, ei lauseita.
edelleen syön pähkinöitä aina kun maailma on romahtamaisillaan,
(vaikka ei se niidenkään avulla yleensä pystyssä pysy)
kuuntelen alice cooperia siivotessa ja heitän jalat seinälle keskellä yötä herätessäni.

värit vähenevät, kohta näkyy pelkkää oranssia.
tiedättekös, silloin kaikki on valmista

vaikka vielä onkin hallussa vain yksittäisiä riekaleita 
ja aamuisin paleltaa.

kun kelaa muille onnea ja iloa, hymyjä ja hyviä viboja,

tajuaa silloin tällöin kuinka onneton sitä itse onkaan

niinä iltoina kun kävelee yksin kotiin ja 

aamuina, joina tarvitsee pedata vain oma puoli sängystä.

minä en milloinkaan tottunut yhteenkään ikävään,
enkä tiedä miksi tai miten tämä olisi erilaista.

niistä pienistä hetkistä,
kun kaikki on kotona,
tulee pidettyä niin tiukalla puristusotteella kiinni,
että rystyset on seuraavan viikon verran kipeinä.

lauloitte ja heiluitte

siinä huolettomasti ja olitte

jokseenkin koskemattomissa

onhan teissä niin paljon kaikkea

ja teistä tulee jotain niin hirveän suurta

minä taasen lauloin ja heiluin kait väärällä hetkellä

ja kävelin isojen tyttöjen tapaan ihan yksinäni baarin ovesta sisään.

arki on

taidenäyttelynavajaisia, viinilasi ja haalarit.

kaikki menee omalla painollaan, viikot ovat toisiaan lyhyempiä,

palaverit pidempiä ja koulumatka kevyempi,

sisällöt suurempia ja kiinnostavampia.

(ja hei, jyväskylä, korvat auki,

marraskuussa tapahtuu!)

laatuviini ja kotisohva, dublin ja madrid

tänään taas haluaisin huutaa. 

itkeä ja parkua, kun sinä et ole kotona.

kun minä olen niin kovin kaukana kaikesta,

niin kovin kaukana kontaktista.

mutta eihän se sinun vikasi ole,

vaikka toisaalta onkin.

käskisit iltakävelylle,

juttelisit hetken.

vielä satoja aamuja yksin,

toivottavasti niistä edes nelisenkymmentä

herään itämeren toiselta puolen.

mä oon kuitenkin hyvä hymyilemään nätisti

ja silittämään sun hiuksia hiljaa

koska nää on näitä

olosuhdekriisejä

koulu etenee hurjaa tahtia, arki etenee jos etenee.

kolmentoista tunnin koulupäivät ei pelota,

ei jos saa tehdä näin upeita juttuja.

käyttää kissaa kävelyllä

ja juoda kahvia kilometrin pituisella partsilla.

siitä tulee tosi hyvä fiilis, kun joku uskoo suhun.

rasti seinään:

nyt uskon minäkin.

ja tästä tää vasta alkaa.

välillä on pakko lähtee, että on paikka mihin palata

oi, mikä ihana kaupunki

täällä tajusin mikä mä oon

surullisen tuttu maanantai-ilta ja rappuset alas,

siellä istuin kantakapakan nurkassa olut kädessä

kaikkia tuttuja siinä ympärillä.

poistuin sanoen moi enkä huomiseen.

tavataan me kuitenkin taas,

kun kello jälleen lyö sodan jälkeen kuusi.

kävelin katuja kengillä jotka just ja just pysyy jalassa

ja kannoin hetkellä millä tahansa hajoavaa muovipussia

niin tuttuja nurkkia ja vastaantulijoita

ennen ei ole ollut yhtä vaikeaa nousta bussiin

oltaisiin voitu juhlia tän kaupungin katolla näitä viimeisiä hetkiä

mutta seistiin rannalla palelemassa kun revontulet juhli taivaalla,

sitten siirrettiin omaisuus ja kissa uuteen kartanoon.

oi, mikä ihana kaupunki

kuin kukkarossa herran

sanoin kyllä monesti etten malta odottaa

että pääsen poistumaan ja jatkamaan muualla,

mutta nyt kun se on totta niin

kyllä se kirpasee.

ei ole järvimaisemaa enää,

ja vain puolet edellisestä 70 neliöstä.

nyt olen vähän syrjäkadulla,

silti keskellä tätä vähää kaikkea.

vieressä vanha mylly ja alakerrassa

marttojen kerhohuone.

kohta mä tuun kuitenkin takas,

tai joskus ainakin.

katellaan vähän,

mihin tää elämä tästä heittää.