Hellittäisit vähän

Yksi mattamusta vuosi takana.

Koristeenaan kaksi kirkkaanpunaista arpea lonkassa.

Muutin metsän keskeltä järvenrantaan, ajoin aika monta kilometriä autolla.

Luovuin kissasta, joka oli elämäni suurimpia asioita kolmentoista vuoden ajan.

Pääsin vihdoin takaisin pohjoiseen, josta täytyi kuitenkin palata aiottua nopeammin.

Olin osallisena monissa upeisissa kekkereissä, löysin uuden turvapaikan maan alta.

En ehtinyt viettää ihanien ihmisten kanssa niin paljoa aikaa, kun olisin halunnut.

Hakkasin pätää seinään ja toimin hetken mielijohteesta.

Ylioppilaskirjoituksia, kolmensadan arvoinen johtajuusraportti,

koulutuksia ja niistä pois jäämistä, voimauttava tauko vapaaehtoishommista.

Joulukortteja, Helsingin joukkoliikennettä ja suurin saldo.

Jalat pysyivät pitkälti tämän maan kamaralla.

Kerran Saksassa, kerran Ruotsissa.

Ympäri Suomea tuli mentyä.

Löydettyä uusia matkustuslauluja ja merkityksiä.

Laiminlöin kameraani, 

annoin kitaran pölyttyä,

enkä olosuhteista johtuen hirveästi juossutkaan.

Sen sijaan neuloin noin neljätkymmenet sukat, viidet lapaset ja sen sellaista.

Livemusiikki paransi tänäkin vuonna elämänlaatua erittäin huomattavasti.

Kovimpia keikkoja olivat ehdottomasti

Lord of the Lost, FM2000, viimein nähty Herra Ylppö, 69Eyes niin laivalla, Sellosalissa kuin Tavastialla. Deathstars, Jarkko Martikainen, Stam1na Hampurissa.

Musiikki on kuulostanut aivan perkeleen hyvältä,

oikeastaan läpi vuoden.

Olen iloinen siitä, että kykenen tuntemaan

niin suuria asioita musiikin kanssa,

että toisinaan matikan tunnilla itkettää

koska hienoa musiikkia on olemassa.

Löysin paljon uusia upeita orkestereita.

Päädyin taas vuosia sitten puhkikulutettuihin levyihin.

Pyörin ajasta toiseen.

Kokonaisuudessaan ihan kummallinen vuosi.

Kaikkea hirvittävän suurta tapahtui. 

Iloitsin suuresti, ja vastaavasti ryömin mieleni alimmissa pohjamudissa.

Opettelin uudestaan kävelemään, sain vain kolme aivotärähdyksen poikasta.

Ja makasin Tiinan lattialla jälleen aika monet kerrat. 

Nopeastihan tuo taas meni,

seuraava varmaan vieläkin nopeammin.

Lupaan itse pysyä saman pituisena kuin tähänkin asti,

ja antaa hiusten kasvaa.

Käydä keikoilla ja ajatella hitusen entistä enemmän omaa hyvinvointiani kuin muita.

Katsellaan.

You got to do what you do

Yhtä värivalojen sekamelskaa olivat nämä päivät.

Vuorokauden aikana kerkesi jälleen juosta kaupungista toiseen,

sinne tänne ja pysähtyäkin aina välillä.

Se alkoi siitä, kun yhtenä iltana muut juhlivat,

ja minä kiroilin yksin kotona.

Kaikki oli tympeää.

Kunnes nostin jalat seinälle,

rasitin aivojani sudokuilla,

kuuntelin musiikkia ja join teetä lasipurkista.

Tajusin taas, että maailma on ihan kiva paikka.

Seuraavaksi juhlin suvun ensimmäistä insinööriä,

ja kiiruhdin juhlimaan joulua Bodomin tahtiin.

Jälleen kerran tunsin itseni yksitoistavuotiaaksi:

kaikki oli aivan yhtä puhdasta,

täyttä nautintoa,

kauniita sanoja.

Enkä unohda säveltäkään.

Juhlat muuttuivat joulusta kultajuhliin.

Kuumuus hehkuvaan pakkaseen.

Ihmismassat tyhjiin katuihin,

usvaan ja vielä hohtavaan joulukuuseen.

Kierin kunnes heräsin,

pyörin ympyrää ja olin taas kiireessä.

Täysi juna paljastui odotuksista huolimatta hyväksi asiaksi:

sain elämänohjeita, naurua ja hyvän mielen.

Minuuttibaarin nurkka, kahden vuoden takaa tuttu:

ei tällä kertaa hermanneja eikä nimikirjoituksia.

Ainoastaan Tiina aurinkolaseineen.

Nojailtiin ja roikuttiin,

syötiin pitsa.

Helsinki. Pakkanen. Ta-ta-ta-tavastia.

Kolmas talvi peräjälkeen, kun tässä seisoskelemme.

Kolmas ilta täällä heidän seurassaan.

Kolmen kuukauden jälkeen.

Ja tästä kaikki taas alkaa.

Ylimääräinen tunti kylmässä,

syväjää vallitsi vielä pitkään.

Vielä silloinkin, kun herra Valo käveli lavalle.

Lauloi kauniisti, kylpi valoissa.

Silloin kyllä sulin.

Aivoja myöten,

sulaa vahaa.

Ja vihdoin:

Yks kaks kolme,

kabum.

Silmät kiinni,

ota kiinni.

Nyt kaikki on hyvin.

Elämä alkaa kun lavan sivusta lentää hymy

ja katosta siniset valot.

Keikka kesti kolmen omenan verran.

Poistuin vähin äänin.

Aivoissa oli jonkinsortin karnevaali käynnissä.

Kaikki aivan sekaisin, maailmanpyörä liekeissä,

klovnit jonglöörasivat ajatuksillani.

Tuntui hyvältä.

Epätodellista.

Yksikään asia ei ollut muuttunut.

Kerkesin toivomaan elämääni pysyvyyttä,

jotain johon nojata.

Nyt tajusin taas,

että tässä se on.

life, that's what it is 

Suunnitelmat unohtuivat,

satoi lunta ja televisiossa oli dinosauruksia.

Hetkistä tuli lankavyyhti.

Solmuinen ja sekava.

Kun sitä vähiten kaipaisi,

arpoutuu istumapaikka junassa leikkivaunuun.

Lapset mekastivat, minä palelin

ja laitoin volyymia vähän lujemmalle.

Nyt, jälleen kotona.

Jälleen teetä ja jälleen kipeänä.

Lasken päiviä, odotan innolla.

Vielä 17. Kuluisivatpa nopeasti. 

You better grab onto some hope

Katsoin lastenohjelmia,

tein sukkia ja opiskelin.

Vilkuilin naapureiden joulupukkien kömmähdyksiä ikkunasta.

Jopa ruotsin kielioppi tuntui joulua mielekkäämmältä.

Ainakin niin kauan, kun kissa palasi retkeltään

katsomaan lastenohjelmia kanssani.

En pyytänyt mitään, sain paljon.

Paljon aika turhia asioita, mutta myös

alennuslankoja, tuopin ja ananasta.

Mutta joulun teki kissa,

tuo hieman typerä ja pullea.

Tämä oli ensimmäinen muistamistani jouluista,

jona vanhempi kissamme ei ollut kanssani.

Vein hänelle kynttilän ulos.

Talo tuntuu vieläkin tyhjältä.

Palasin kaupunkiin kuuntelemaan yläkerran naapureiden riitoja

ja omissa seinissäni kolisevaa tyhjyyttä.

Polttelemaan kynttilöitä ja imuroimaan,

joulusiivous on aina parempi tehdä jälkikäteen.

Yritän jälleen opetella virkkaamaan.

Prosessi jäi kesken tälläkertaa siksi,

että virkkuukoukku katkesi.

Taidan siis pysytellä sukkien neulomisessa.

Elämäni huutaa välillä todella kovaan ääneen pääni sisässä.

Se vaatii uutta sisältöä.

Uusia ihmisiä,

uutta musiikkia,

uuden kaupungin,

uusia ajatuksia, uusia tapoja.

Uuden vuoden ja uuden ympyrän.

Vaikka se, mitä se tarvitsee,

on vanhoja ihmisiä ja vanhaa musiikkia.

Menneet vuodet ympyröineen ja nautintoineen.

Mutta kaikki järjestyy.

Kooma joka loppuu,

ei koskaan alkanutkaan.

Ulkona on niin kovin kaunista.

Oravat tipahtelevat jäisiltä oksilta,

mutta kaikkien pitäisi omaksua jotain niiden elämänasenteesta:

ne kiipeävät aina takaisin.

Pian tulee vieraita kaukomailta.

Ihan Sumiaisista asti.

Keitän lisää kahvia ja avaan ruotsinkirjat.

Irrallaan

Luovuin keskiviikkona psyykkeestäni.
Se oli kietoutunut kahden vuoden aikana ympärille puisen nuijan,
joka kuului Hatanpään lukion opiskelijakunnan hallitukselle.

Kuluneet kaksi vuotta, ne olivat mahtavia.
Hyvin raskaita, työntäyteisiä, mieltä raastavia. Niiden aikana olen hakannut päätä monta kertaa seinään ja toivonut vastuun jo siirtyvän jonkun muun harteille.

Kun kaikki kiitos tuntui satelevan seitsemälle muulle taholle, eikä kukaan muistanut omaa olemassaoloasi, tuntui siltä ettei tässä ole järkeä.

Mutta kaikessa siinä oli paljon järkeä.
Opin paljon. Niin itsestäni, muista ihmisistä, siitä kuinka maailma pyörii ja poliiseille kannattaa olla ystävällinen. Koin paljon upeita hetkiä suurien ponnistelujen jälkeen.
Eikä mikään lopulta ole suurempi kiitos, kun nähdä ihmisten hymyilevän koulun käytävillä.
Koulun, jonka olemassaolo ei ole itsestäänselvyys.

Tuntuu pahalta luopua näin suuresta osasta elämää.
Mutta voin onneksi luottavaisin mielin jättää sen taakseni luottavaisin mielin ihanan Heilin käsiin.
Olen kai pohjimmiltani aika helpottunut, mutta aivan todella surullinen.
Rakkauslaulut henkilöityvät vahvasti hallitukseen nyt.
Enkä tiedä, mikä tämän tulisi korvaamaan.

Kiitos kaikille.
Olen aika sanaton.

Nuo ihanat ihmiset tulivat juhlimaan kanssani lauantaina.
Kierimään lattioilla ja heittelemään viinirypäleitä,
laulamaan väärissä paikoissa vääriin aikoihin,
juomaan maitoa ja lainaamaan vaatteitani.

Ja taas niitä hienoja hetkiä.

Seuraavana aamuna keittiö näytti siltä, että juhlittu on.
Ulkona oli älyttömän kaunista, joten katsoin lastenleffoja ja lähdin illalla aamukahville.
Kaikkialla oli sunnuntai.
Ihmiset seisoivat siistissä jonossa baaritiskille,
karaoke ei ollut liian lujalla.

Kävelin kotiin reittiä, jolla yhtenä iltana tapasin ihmisen.
Tuijotimme koskea ja sanoimme sanoja jotka toinen ymmärsi vain puoliksi.
Molemmat selvisivät siitäkin päivästä, ja vielä monesta seuraavasta.
Kiitos ja ole hyvä.

Tämän päivän otan itselleni,
syön ananasta ja harhailen.
Koitan hymyillä,
rakennan jonkun toisen maailman.
Poltan muutaman kynttilän ja näen ihania ihmisiä.
Kuuntelen hyvää musiikkia,
ja sitten me lähdetään jo tanssimaan.

Ja elämässä on tilaa uusille asioille.
Uusille haasteille, uusille ihmisille.
Tai vanhoille.
Ruotsin kieliopille ja vaikeille sanoille.

Kaikki on kohta hyvin.

Sano hänelle kiitos

28100 Pori, 29500 Noormarkku 

USA, Ruotsi, Tuntematon

Ihoa kuivaavaa paperipölyä

kynsinauhat repiviä kortteja

säikytteleviä esimiehiä

suuria määriä rahaa.

 Kyllä kiitos.

Ja kun radiossa soi neljä tuntia pelkkää europoppia,

on liksa kaksinkertainen.

Tykkään todella paljon tehdä vaihteeksi jotain, missä ei tarvitse soveltaa.

Aivot narikkaan: nyt niitä postinumeroita.

Yksi yö töissä, ja elämä menetti rytminsä.

Se on kivaa.

Uni, jossa Marilyn Manson ilmestyi ovelleni

pyytäen minut kanssaan Särkänniemeen,

kertoo kai jo tarpeeksi väsymykseni tasosta.

(Nykyään mulla on tälläinen hieno puhelin,

joten naamani täyttää jatkossa blogiani aiempaa enemmän.)

Ei elämässäni nyt suuria tapahdu.

Päivisin luen ruotsia, illat istun korttimeren keskellä rakentaen suomalaisille joulua.

Ylijäämäaikoina yritän ymmärtää, mitä päässäni tapahtuu.

Juosta ajatusten perässä ja selvittää miksi ne ovat niin sekaisin.

Ortopedian poliklinikan puhelinnumero löytyy nykyisin pikavalinnoistani,

tupakkani jääkaapista ja kahvikupit sieltä sun täältä.

Kaikki tuntuu valuvan sormien läpi, eikä mistään saa täysin otetta.

Kuitenkaan ei kannata valvoa öitä takiani,

kyllä minä pärjään.

Ja jos en, tuokaa mulle pitsaa.
__

Toivottavasti teillä kaikilla on jotain, joka ilahduttaa teitä yhtä paljon
kun minua nostokurjen päälle nostettu joulukuusi.
Päivittäin.

ei metsää eikä majaa

Kuittejen taakse, päiväkirjan sivuille, kännykkään ja sinne tänne tarttui sanoja.
Surullisesta viikosta, sellaisesta pohjakosketuksen tapaisesta.
Hyvästelkää kronologia:
__
29112014, 2039:

valkoinen pöytä punaista viiniä

tämä ei tahraannu kuitenkaan

kartanoni huoneet kaikuvat

ei varsinaisesti hätää

04122014, 1234:

älä puhu mulle ruotsia

radiohead, makaan lattialla

tässä on mennyt viikko

ja menee seuraavakin

ellei joku tartu kiinni

03122014, 1837:

vettä viinilasista

luen onnesta

sen olemuksesta

ei otetta

(taidan olla jo liian kaukana)

02122014, 1450:

uusi matto ja toiset kaapit eivät auta hirveästi

hra & rva yläkerta tappelevat jatkuvasti

kaipaan merkityksiä

leikittäisiin yhdessä

leikkiä nimeltä oveni ei aukea

eikä kukaan koita tavoittaa

06122014, 0527:

en osaa kieltäytyä

pitäisi opetella niin säästyisi monelta

tänään seitsemältä lisätunnilta

valveilla oloa ja tyhjyyttä

71 neliötä täynnä surua

07122014, 0025:

silkinpehmeä musta kissa
hymyilyttää
onneksi poistuin kotoa
viimein
__

Luvassa ryhdistäytymistä, yksinäisyyttä ja lisää töitä.
Kohta on taas aika juhlia, enkä enää aio jäädä siitä paitsi.
Vielä kuitenkin liian monta syytä epäröidä.
Jokainen askel ulkomaailmassa on voitto.
Ja minä aion voittaa ensi viikon.