keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Done too much, much too young

En jaksaisi tehdä työtä saamatta kiitosta.
Mutta uskon kuitenkin, että tämä on sen arvoista, että sinä päivänä, kun tämä kaikki päättyy parhain päin, näen niin paljon iloa, että voin tuntea tehneeni oikein.
Puhelinrumba on jälleen armoton.
Toimittajat ovat siinä määrin kiireisiä, että käskevät soittaa mutta eivät vastaa.
Sähköpostin hitaus tunnetaan jo. Vaikka itse sen orja olenkin.

Sitä luulee onnistuvansa delegoinnissa, mutta huomaa joutuvansa tekemään kaiken loppupeleissä itse. 
Sitä kuulee, ettei saa stressata liikaa, mutta mitä muuta tässä enää voi. 
Kun kerran tälle reitille lähti, niin ei siltä voi poiketa.
Koska tämä ei ole pelkästään minun asiani.
Tämä koskee liian montaa muuta, jotta luovuttaminen olisi edes vaihtoehto.

Väsyttäisi, mutta ei ole aikaa nukkua.
Ja silloin kun olisi, eivät aivot suostu jättämään ajatustyötä kesken.
Silmäluomet painaa niin maan perkeleesti.


Ja se kaikki heijastuu koulutyöhöni.
Järjestän ensimmäisen maailmansodan liittoumat uudestaan.
Korvaan aristokratian aristokateilla.
Hoipertelen käytävillä vailla päämäärää.
Välttelen katsettasi.
Kuitenkin keskitän sinuun kaiken huomioni, kunhan kukaan ei huomaa.

En tiedä mitä aivoni yrittävät minulle kertoa.
Toisina hetkinä tunnen joutuvani jatkuvasti maahanpoljetuksi.
Mutta siitä sekunnin päästä koen, että minun odotetaan näyttävän tietä.
Olen kai vain oppinut siihen, että ihmiset tahtovat pelkkää pahaa.

Taskun pohjalle on jäänyt pyörimään muovinpala, joka jollain tasolla pitää minut kiinni sinussa.
Mutta niin monet muut seikat työntävät minua kauemmas.
Tuo muovinpala on kuitenkin paljon kylmempi kun muut sen kaltaiset jotka sille seuraa pitävät.
Enkä minä edes aio tehdä päätöksiä tässä mielentilassa.
Odotan vähintään ensi viikkoon ennen kuin yritän.

Silloin minulla on koti, silloin pitäisi kai olla jossain määrin aikaa.
Vaikka se tuntuukin nyt erittäin absurdilta ajatukselta.

Isoja pahveja, kirkkaan punaista halua.
Väreistä jokainen on tänään erittäin funk.
Maali haisee ja sotkee vaatteet, jotka päälläni istun kohta vastapäätä vihollistamme.
Vaikka hänkin on meidän puolellamme.
Koko tilanne on varsin kummallinen.

Onko se niin, että yksi mies päättää satojen kohtalosta?
Onko se niin, että tuo mies kävelee kaikkien muiden yli, ja käskee meidän syrjäytyä?

Ehkä tällähetkellä, mutta ei, se ei saa tapahtua.
Se ei tule tapahtumaan, ainakaan jos se on minusta kiinni.
Olen jo uhrannut tälle elämäni, sen joka on edessäpäin.
Menen niin pitkälle, kun tarvitsee.

Sillä HaLuton tulevaisuus ahdistaa.

Ei kommentteja: