Stereoista soi kolmen euron Europe.
Huomenna se saa seuraukseen monta muuta.
Mikäli kukaan ei ole minua nopeampi.
Koitan, huvikseni vain, kävellä vaihteeksi kengillä.
Ihan kävi vaihtelusta; oli pohjat, jotka erotti jalkapohjat maanpinnasta ja samalla piti jalat kuivina.
Ero puhkikuluneisiin Converseihin oli suuri.
Mutta tuskin silti ikinä opin näitä enää käyttämään.
Kerkesin kävellä kaupungilla, kun aurinko paistoi.
Löysin uuden aarreaitan, kahden huivin sisässä oli lämmin.
Oli jo hämärää, kun juoksin ensimmäistä kertaa kuuteen viikkoon.
Palasin kotiin pimeässä, sydän jätti joka kolmannen lyönnin väliin.
Sitruunamehu ei lopu ikinä.
Kukaan muu, kun minä, tässä talossa ei käytä sitä.
Tänään sitä ei ollut.
En lähtenyt enää juoksemaan kauppaan.
Joudun siis tyytymään tyyliin aasialaisten.
Päihteetön, nuorille suunnattu tapahtuma perjantai-iltana, jossa on ihmisiä.
Huippumeininki.
Menolippu Mombasaan.
Yön pimeinä tunteina kadut on tyhjiä.
Tuijotan jälleen tästä samasta ikkunasta ulos.
Tampere-talo, Iso sali, 1800 paikkaa.
Hiuslakkapullo tyhjeni, ja jännitys kasvoi.
Kädet tärisee, alkaa kaduttaa, mutta enää ei voi perääntyä.
To be me, to be safe, to believe, in something.
Right to be heard, to be loved, to be free.
Mutta se meni hyvin.
Jopa selvisin hengissä.
..ja pääsin loppuenlopuksi ulos, vaikka siihen meni kiitoksia vastaanottaen noin puoli tuntia.
Teetä, Young Ones ja kissa.
Eikä oikeastaan mikään kiire.
Kai tämä hetken rauhallisuus on ansaittua.
Mustaa samettia ja kiiltävää punaista.
Siitä tulee upea.
Kerrassaan.
--
I'm gonna hang my hope
on the glowing stars
of the ceiling of this room
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti