Värit sulautuu mut niistä tulee liian tummii

Koita siinä sitten hengittää, kun kurkussa on kaktus poikittain.

Mun huone ei ole ollut pitkään aikaan näin siisti.

Mutta sekin oli sunnuntaisten kahvivieraiden aiheuttaman energiapurkauksen ansiota.

Mut eipä onneksi ole energiaa sotkeakaan.

SEINIEN RAJAAMA ALUE KÄY LIIAN PIENEKSI.

MAAILMALTA KUULUU ÄÄNIÄ.

MUT MÄ EN JAKSA AVATA OVEA.

Kirjaimellisesti.

Yritin myös vaihtaa tv-kanavaa eräs päivä tuossa sohvalla makoillessani.

Ei onnistunu.

Ajattelu on liian raskasta.

Yritän opiskella, mutta en jaksa.

Yks asia, mitä tosi suuresti en jaksa, on makaa himas kipeenä.

Kulkureittini on sänky-sohva-matto.

Kädessä ainoa liitoskappaleeni ulkomaailmaan, eikä sekään toimi halutulla tavalla.

Kissa sotkee keittiön ikkunaa ja vaatii päästä sisälle.

Sen urakan jälkeen täytyy ottaa breikki.

Sunnuntaisesta ravintolareissun jälkeisestä bussipysäkille kävelystä toivun vieläkin.

"Tätä selatessani tulee mieleen monta erityistä iltaa, seikkailua ja matsia, arkea ja juhlaa. Erilaisia, mutta jokainen omalla tavallaan erityisiä, sitä te olette. Kaikki te olette rikastuttaneet elämääni valtavasti. Toivottavasti kohtaamme vielä lenkillä, lasillisilla, juhlissa, sporassa tai missä vaan."

Eikä kukaan enää tiedä, miten tässä käy.

Emme kai enää kohtaa entisissä merkeissä, tarvitsen uuden jumalan, tarvitsen uuden elämäntarkoituksen.

Ja hierojan.

Mutta sen lisäksi tarvitsen uuden yhteisön johon tuntea yhteenkuuluvuutta.

Joiden kanssa rääkätä ittensä fyysisesti täysin loppuun, ja nauttia täysin siemauksin.

JOIDEN KANSSA ELÄÄ.

Samaan aikaan toiselta suunnalta kuuluu ihan huippu-uutisia.

Jotain vanhaa ja harvinaista.

..mitä ei malta odottaa kuulevansa!

..mutta jonka varmaan missaa.

On asioita, kohtaamisia, hetkiä, joita ei vaan voi ohittaa.

Mutta toisinaan on ajateltava YOLOa vähän vakavammin.

Taitaa olla pakko jäädä kotiin.

np. The Mama King - Gasolina

Baby, there's nothing wrong with you

Hengitän niin lujaa että sydämeen sattuu.

Silti tuntuu siltä ettei henki kulje. 

Kyllä ne taas kehotti pysähtymään ajoissa, sillon mä nauroin.

Valkoiset takit ja seinät ympäröi mut, miksette päästä mua kotiin?

"Kuukausi tai kaks eteenpäin, niin oot jo ihan kunnossa"

------

Täsmälleen vuosi sitten olin myös kipeä.

Ympärilläni oli Nosturin tiiliseinät ja satoja musiikista nauttimaan tulleita ihmisiä.

Mutta siinä aivan mun vieressä oli jotain, mitä en ollut osannut edes kuvitella.

Jotain, jota olin tiedostamattomasti etsinyt, jota olin kaivannut, jonka tunsin puuttuvan.

  Jotain, mikä antoi tietämättään mulle hirveesti voimaa ja elämänhalua, ja palautti myös vähän uskoa ihmisiin.

Jotain, jonka kanssa voi makoilla keittiöiden lattioilla, käytävillä, lumihangessa tai sattumanvaraisesti valikoidun raahelaisen sohvalla.

Kyse on siis siitä haisevasta Vantaalla majaansa pitävästä klöntistä, jota ei ole aivotoiminnan paljoudella pilattu, ja tottelee nimeä Tiina.

(Tosin useimmiten vasta kolmannen kerran toistettaessa..)

Tiina haisee, koska se on liian laiska käymään suihkussa.

Sen hiukset tippuu päästä, koska se ei pidä niistä huolta.

Kaikki sen elektroniset laitteet kuolee, koska ne ei kestä sitä.

Mutta Tiinan kanssa voin olla ihan niin idiootti kun haluan, ja vaikuttaa silti fiksulta seuraani verrattuna.

Voin myös olla ylpeä huimasta yleissivistyksestäni, kun pääsen pätemään Tiinalle lähes kaikesta, ja sitä ei tapahdu muiden kanssa hirveän usein!

Tunnen itseni myös Tiinan kanssa kauhean kansalaisaktiiviseksi, kun muissa piireissä olen laiskimmasta päästä.

Tiina muistuttaa mua joka päivä ikävästi tahtomattaan kyllä siitä, että mulla ei liiemmin ole kavereita, joiden kanssa hengailla tai käydä yhtään missään. Mut kai senkin pitää olla jossain mua parempi.

Tiina tykkää samoista asioista kun meitsi:

Korvien kaivelu, kissat, ruuanlaitto, kahvi, villasukat, verkkosukkikset, kynttilät, raitis ulkoilma, lämpimät kesäyöt, kauppakassivideot, tuntemattomille nauraminen, värivalot keskellä pimeää, ankkatarrat, sydämen pysäyttävä bassorumpu, pizza, Hynynen, rumien kuvien lähettely, sivistynyt siemailu, sinne tänne matkaaminen...

Lista jatkuu varmaan ikuisuuksiin.

Mut sen lisäks, että me tykätään samoista asioista, me myös vihataan samoja asioita, kuten:

Kylmyyttä, mummonkerääjäpulloja, toisiamme....

Ja just siks me jaksetaan toisiamme toisinaan paremmin, toisinaan heikommin.

Useemmin se taitaa olla allekirjoittanut, jolla hermot palaa, tai ainakin annan sen näkyä avoimemmin.

Tiina on meistä se ärsyttävämpi, koska se on hirveen optimistinen. Siis ihan kaiken suhteen.

Eikä mun pessimistisyys tunnu tarttuvan, ei sitten millään.

Ollaan tunnettu vuosi, ja jos sitä tarkastelee sen sisältämien tapahtumien valossa, niin se kuulostaa ihan uskomattoman lyhyeltä ajalta.

Ollaan matkattu Ruotsin metsissä, liftattu Oulussa, kierretty lähes kaikki Suomen pikkupaikkakunnat, tehty uskomattoman hyviä ruokia, hämmästelty Virossa linnan raunioita, seikkailtu Verkatehtaan pimeydessä, suunniteltu suuria, tuhottu omaisuutta, tutustuttu pikkukaloihin, aiheutettu pahennusta, tungettu naamamme lähes jokaiseen mediaan, ostettu ananasta ja kierretty rinkiä monessa käytävässä.

Kesällä ei tainnut olla kuutta päivää pidempää ajanjaksoa, kun ei oltas toisiamme nähty..

Enkä kyllä ole varma, oliko niinkään pitkää.

Ja kun aika käy pitkäksi, on hyvä ilmoittaa toiselle, että hei mä tuun nyt syömään. Toiselta puolen Suomea.

Tai kuten tänään, Tiina laitto mulle viestiä kaheksan jälkeen aamulla:

"Moi, ollaan Anniinan kaa Teivon ABClla, jos jaksat ni voitas tulla käymään??"

Ja kyllähän Tiina tietää, et se voi tulla mun luo millon haluaa, en mä sitä jätä oven taakse (ainakaan pitkäks aikaa), oli mun oma olotila ihan mikä tahansa.

Uskon myös että Tiina yrittää parhaansa mukaan olla mukana mun heikommissakin hetkissä, vaikka en sitä aina teekään niin helpoksi.

Kun mä nyt kelaan mitä mun elämä olis ilman Tiinaa, niin en usko että mulla menis lähellekään näin hyvin. Ja aivan varmasti en olis kokenut kaikkea tätä hullua, mikä nyt on osunut kohdalle.

Ne jutut mitä me on nähty
Voi tyttö monet ei ymmärrä --

-- Sä taidat olla se
Joo sä oot mun lady number one
Sua loppuun asti rakastan

Ja kaiken tämän tunteilun nyt pistän täysin tämän kivan tautisuuteni piikkiin.

Pitäkää parempaa huolta terveydestänne kun meitsi, muuten käy näin, eikä tää oo kivaa.

Tän kirjottaminen vei multa sen verran suuresti voimia, et nukun varmaan huomisen.

Kyl tää tästä!

np. The Offspring - Self Esteem

Once I hold on I won't let go till it bleeds

Tyhjyys keskellä maaseutua, huonohko elokuva ja lautapelejä.

Toistaiseksi ei vielä kuitenkaan tuhoutuneita ystävyyssuhteita.

Aurinko polttaa silmät.
Jumissa Orivedellä ainakin ikuisuuden ajan.

Seikkailua.
Jätä lompakkosi junaan, luule jättäneesi se johonkin muualle.
Pelkää vartijoita ja koputa titaanioveen.

Lisää lomaan ankkatarroja ja kauppakassivideoita.
Kyllästy elämään.
Ole kipeä. Jatkuvasti.
Kyllästy kaikkeen.

Wish I was too dead to cry
My self affliction fades
Stones to throw at my creator
Masochists to which I cater

You don't need to bother

I don't need to be

..Luettele vielä kerran kaikki bonuskorttisi.
Mitä sä teet sun elämällä?

Sukanteon syvempi merkitys

Kun alat tekemään villasukkia, täytyy sinun ensin luoda käsialasi mukainen määrä silmukoita puikoille. Tuolloin et vielä tiedä, mitä tuleman pitää, tuosta lankakerästä voi tulla aivan mitä vain. Vain taivas on rajana. Erään teorian mukaan prosessi etenee näin:

Suositeltavaa on ensin neuloa resori sukan yläreunaan joustinneuletta käyttäen; kaksi oikein, kaksi nurin. Epäusko saattaa koittaa siinä vaiheessa, kun ensimmäisten kierrosten jälkeen tekeleesi näyttää vain neljältä irtonaiselta puikolta, joiden ympäri lanka on sattumanvaraisesti kietoutunut. Muutaman kierroksen jatkettuasi se kuitenkin alkaa muistuttaa yhtenäisempää kokonaisuutta.

Halutessasi voit siirtyä yksinkertaisempana pidettyyn tapaan ja korvata nurjat silmukat oikeilla, jolloin jatkat samaa oikein neulontaa koko varren ajan. Rivistä toiseen se jatkuu samanlaisena, etenet puikko kerrallaan. Toisinaan tunnut etenevän kummastuttavan nopeasti, mutta välillä tunnut jankkaavan jatkuvasti samaa kohtaa.

Ellet ole tarkkana, silmukoita voi tipahdella. Puikolta pudonneet silmukat ovat pelastettavissa, mutta mitä myöhemmin ne huomaat, sitä hankalampaa se on.

Toisena ongelmana voi vastaasi tulla lankakerästä kesken kaiken ilmestyvä solmu. Solmut on parasta selvittää ne huomatessaa, vaikka usein helpommalta ratkaisulta tuntuu vain ujuttaa sen verran lankaa solmun läpi, että saa jatkettua muutaman rivin eteenpäin. Lopulta solmun perään ilmestyy uusi solmu, sen perään taas kymmeniä uusia, ja toivot vain, että joku muu voisi selvittää tuon sotkun puolestasi.

Ennemmin tai myöhemmin vastaan tulee kantapään neulominen, joka tuntuu etukäteen ylivoimaisen hankalalta osiolta. Saatat yllättyä sen yksinkertaisuudesta, käytetäänhän tuohon vain kahta puikkoa! Mutta joudut kuitenkin jakamaan hetken kuluttua silmukat takaisin kaikille neljälle puikolle, ja kaventamaan kaikki kantapään jäljiltä jääneet ylimääräiset silmukat ja sulauttamaan kantapään vain näkyväksi poikkeamaksi tasaisen neuleen keskelle. 

Jatkat rutiininomaisesti oikein-neulontaa ja etenet kohti sukan kärkeä.

Olet ehkä jatkanut jo liiankin pitkään, ja on aika vähentää silmukoita.

Ne katoavat kaventaessa keskenään samannäköiseen massaan, etkä enää erota niitä toisistaan.

Päätellessäsi sukan ajattelet, että se oli siinä. Kunnes muistat, että sinun on tehtävä toinen samanlainen. Tiedät nyt, mihin olet ryhtymässä, etkä ole varma, jaksatko aloittaa saman prosessin alusta.

Aloittaminenhan on aina vaikeinta.

Vaikka olisit kuinka kokenut sukantekijä tahansa, voi lanka katketa vaiheessa missä hyvänsä. On todellinen ihme, jos ensimmäisillä kerroilla selviät siitä ilman ulkopuolisten tahojen apua. Toki sekin on mahdollista, mutta aina edes konkari ei siihen pysty. Koko lankakerä voi olla tasaisen kulunut, tai siinä voi olla vain yksi hauras kohta, mutta et voi tietää sitä, ellet jatka neulomista. Etkä voi siihen vaikuttaakaan.

Sormetkin voivat tulla vähän aroiksi sukkien valmistuksen aikana.

Lopputuloksesta riippuen se voi olla sen arvoista, tai ei.

Mutta jokainen sukka on edellistä helpompi, ellei yllättäviä takaiskuja ilmene.

Ja sormetkin tottuu puikkojen jatkuvaan pistelyyn. 

Olen nyt tilanteessa, jossa olen tehnyt jo kyllin monta sukkaa, en koe haluavani tehdä niitä enempää.

Lanka tuntuu, ja jo pelkästään näyttääkin, niin hauraalta, etten uskalla jatkaa, sillä en halua sen katkeavan. Jos se kuitenkin kestää, on edessäni mieletön kasa solmuja, joiden setvimiseen en kehtaa tai osaa pyytää apua. Silmukatkin putoilevat yksi toisensa jälkeen, luulen menettäneeni osan niistä jo kokonaan. 

Enää ei kiinnostaisi edes yrittää, mutta toisaalta joku osa musta haluaa tehdä sen täydellisen villasukan, joka löytää muotonsa ilman suurempia taisteluita.

Eikä villasukkia kai ikinä ole tarpeeksi.

np. Queensryche - The Weight of the World

Heitän silmäni pitkin seiniä mikä mua vaivaa, mikä mua vaivaa?

Aamulla huurre ja aurinko saa liikennemerkit näyttämään discopalloilta.
Aamut ovat entistä kylmempiä, vedän tumput tiukemmin käteen ja takin vetoketjua sentin enemmän kiinni.
En uskalla avata silmiä, yritän sulautua seiniin.
Pelkään jokaista vastaantulijaa ja suunnitelmat muuttuvat.
Pakko päästä ulos.
Pakko päästä pois.

Kun pelkään, etsin metsän.
Linturetket rauhoittavat kummasti.
Kaksi joutsenta ja ilkeitä sorsia.
On hypnotisoivaa tuijottaa noiden jalojen valkoisten lintujen liikehdintää, niiden elämää.
Hetkeksi unohtaa koko oman olemassaolonsa, kunnes palaa todellisuuteen ja ymmärtää kuinka paljon parempi voisi olla.

Olla yhtä ylväs.
Yhtä kaunis.
Yhtä valkoinen ja puhdas.

Ja liikkua vaistojen mukaan.
Egyptiin ja takaisin, tai johonkin ihan muualle.

Olen kasvanut siihen, että metsä on osa meitä.
Mun tulee varmaan välittömästi uuden oven avatessani ikävä tuota talon takana aukeavaa metsää, jonka polut ja kannot tunnen läpikotaisin. Jonne ei voi eksyä, joka saa aina voimaan paremmin.
Siinä, missä mä tarviin strobojen välkettä ja bassorummun sydämen pysäyttävää pauketta, tarviin mä nämä puut, tämän rauhan.
Vien sen kuitenkin itse itseltäni pois.

Joskus on vain pakko mennä.

 

Mutta tänään tein pullaa, joka imaisi sisäänsä avaruuskynsilakkani.
Eilen salilla koin taas oikeasti vilpitöntä riemua siitä, että saa rääkätä oman kehonsa lähes terveillä keinoilla loppuun.
Ja sitä tunnetta mulla on ollut jo ikävä.
Huomenna uudestaan.


Loputon nettikauppojen selailu tuotti tulosta, ja kohta tapahtuu jotain järkyttävää.
Tai, oikeastaan vasta helmikuussa.

Pelästytin itseni viidellä sanalla lähes kuoliaaksi.
En ole tehnyt niin näillä sanoilla ikinä ennen.
Toivon, että en tehnyt sitä turhaan.
Toivon, että mä en kadu.

ÄLKÄÄ HUUTAKO NIITÄ DEADLINEJANNE JUST NYT.
MÄ HALUAN VAAN NUKKUA.
JA TÄN KIVUN HELVETTIIN.
OTTAKAA SE POIS, LOPETTAKAA KOKONAAN.

np. Sielun veljet - Nukkuva hirviö

Just to see if I still feel

Puolitoista sukkaa, miljoona ajatusta ja miljoonia ilmaisia puluja myöhemmin.

En ole enää varma, onko maailma vai meitsin pääkopan sisusta synkempi ja kylmempi paikka.
Eikä sillä kai ole väliä, sain taskulampun.
On hetkiä, kun mikään ei pysy käsissä.
Paitsi sukkapuikot, joita en tiennyt osaavani käyttää.

Puolivahingossa mutta täysin tietoisesti astuin harhaan.
Varjoja kohti, hetkeksi ainakin kymmenen askelmaa ylöspäin.
Takaisin tulin samaa nopeutta kun lapset laskevat liukumäkeä.
Mutta toisin kuin leikkipuistoissa, oli tämän liukumäen pinta täynnä nauloja ja piikkilankaa, huutavia värejä ja sen päästä löytyi vain labyrintti josta ei tunnu löytyvän uloskäyntiä.

Auto liikkui nopeaan, ajatus ei.
Tein paluun matolleni, enkä haluaisi enää nousta.

Kaksi henkivakuutusta, joista toisen pelkään menettäväni jos jatkan elämää näin.
Tuntuu niin pahalta kuulla omat ajatukset jonkun muun sanomana.
Tuntuu niin pahalta tietää, että säkin ajattelet niin.
Se kertoi mulle enemmän, kun kukaan ikinä arvaisikaan.

I know it seems like sometimes I don't care
But you are the colors that I wear

 

Elämän on jatkuttava.
On käännettävä sivua.
Mentävä eteenpäin.
Eikä enää tuijotettava taaksepäin.

Eihän minun tarvitse sitä tehdä yksin.
Nykyään mulla on ympärillä ihmisiä jotka kyllä auttaa mua. Jos annan niiden tehdä niin.
Mutta niin, tiedättehän te mut. Mä olen ylpee.
Autatte tietämättänne toisinaan tosi paljon.
Ja tietoisestikin.
Kiitän siitä. Niin paljon.

Vielä mä kirjoitan jotain iloista, vielä mä hymyilen pakottamatta.
Vielä joskus jatkuvasti.

np. Entwine - Fatal Design

I'm barely breathing everyday, and you're out there some place somewhere

Kevät, ja kesä ja syksy ja talvi.

Tuhansia muistoja.

Kevät ja kesä ja syksy ja talvi.

Tuhansia vuosia.

Ja muistoissasi olen aina luonasi.

Olen luonasi.

Minä en aio myöntää, että olet poissa. En aio suostua ymmärtämään. En ikinä, en näinä päivinä. Minä en saa kirjoitettua rivejä valmiiksi, monta vuotta sitten olen luvannut unohtaa sinut viimeisen sivun täytyttyä. En tiedä, miksi ikinä näin lupasin, koska tiedän sen mahdottomaksi.

Mutta viimeiselle sivulle on vielä matkaa. Etenen hitaasti, tavu kerrallaan.

Kysymyksiä on mielessä miljoonia, joka päivä vain enemmän.

Vastauksia nolla, eikä enempää tule.

Spekulaatioita sadoittain, sellaisiksi ne jäävät.

Olen tyhjä.

Yhtälailla kuin nämä sanat. Miksi hymyilisin?

Miksi tänään edes yrittäisin pysyä kasassa?

Miksi minun pitäisi haluta tehdä yhtään mitään?

Enkö saisi jäädä tähän ja unohtua, enkö saisi hypätä tämän yli?

The sun is down, the day is doneThe sky is dark and I'm on the run
It's coming back into my head
Memories of the time we had
I'm trying hard to stay alive

I'm all alone trying to survive

The wind is strong, there's something wrong
'Cause you left me without sayin' "Now I'll go"

Neljä vuotta.
Ja ne väittivät tämän helpottuvan.
Ei, päinvastoin. Joka päivä on toistaan rankempi.
Eikä ne ymmärrä tätä ikävää.
Ei ne tiedä, miten suuri henkilö mulle olet.
Pitäisi kääntää sivua, mutta en osaa.

Se, että en ikinä enää kuule sun vasta heränneenä laulavan Europea, ikinä et enää laula karaokea, etkä tanssi sateessa. Et käännä volyymia kymppiin, et hauku listahittejä. Et ole minua vastassa puistonpenkillä kun astun kotikaupunkisi maaperälle. Emme enää voi keskustella mangustien kasvatuksesta, emme arvioida pilvien korkeuksia, kävellä öisillä kaduilla vailla päämäärää. Kukaan ei naura kuten sä, eikä eksy takapihallensa.

Se on kamalinta.
Se on niin lopullista.
En suostu.
Se kaikki sattuu niin saatanasti.

En muista enää pahalla. En koskaan unohda.
Ethän suutu, jos uskallan päästää irti?

Edes yhdeksi illaksi maailman pyörteestä pois, te ette tiedä miten väsynyt mä olen.

Jotain tahdot niin paljon, mutta silti et saa
Valmis antamaan kaikkensa
Tiedän, siellä jossain ootat mua,
Pilvet poistuu ja kasvos taivaalle heijastuu

KAIPAAN SUA, TULE KULTA TAKAISIN.

Elämä ilman tarkoitusta jota pakenet

MÄ HALUAN TUNTEA TAAS.

Mennä tien mukana.

Ikävöin kesää joka sekunti.

Ja vuosia ennen sitä.

Niitä kylmiä öitä kaduilla.

Sitä vaaraa. 

Kun joutui juoksemaan aamuöisiä katuja, ettei satu enempää.

Kun löysi kylmän sydämen luoman rohkeuden.

Kun ne näki sun silmistä ettei täällä olla kuulumisia kyselemässä.

Kun sä palvelit sokeasti sitä yhtä jumalaa jonka väitit hallitsevasi.

Asfaltti, se oli kova mutta kului jalkojen alta nopeasti.

Yöt, jotka opetti että pystyt mihin vaan.

Pakon edessä.

Koko maailma kulki mukanasi, punamusta nokialainen sekä bussikortti, joka vie sut minne sun ikinä tarvitsee.

Enempää ei osannut tarvita. Vaikka mikään ei riittänyt sittenkään.

Ja mun on pakko kelaa.

Nehän olivat nämä samat biisit, jotka valtasivat jo tuolloin tajuntasi ja pistivät dopamiinin hyrräämään aivoissasi. 

Tuolloin välittämättömyys oli aidompaa kuin koskaan. Kuten kaikki muukin.

Viiden tähden kusipää, sillä muuten ei pärjää.

Kadut kolhii, ja maailma halus susta selläsen.

Elossa vielä 18 vuotiaana, ei pidä paikkaansa.

Se tuntui todelta, se oli totta, sä olit totta, sä olit olemassa, sä halusit kuolla.

Nyt sä haluat huutaa ne patoumat ulos ja palata entiseen elämääsi.

Siihen surulliseen menneeseen, jota rakastit.

ÄLÄ KATSO PEILIIN KOSKA SE ET ENÄÄ OLE SINÄ.

SINULLA EI OLE TUNTEITA.

TEE JOTAIN.

ENNEN KUN UNOHDAT KUKA OLET.

Welcome to the danger zone

Lutakko, betoniseinät ja kaksi orkesteria.

En oikein jaksa innostua, väsyttää, haluan vain kahvia.

Seuranani on taas keltamustaa väriä tunnustavia otuksia, joiden kanssa on tarkoitus vallata tällä kertaa Peurunka. Mutta sitä ennen levittäydyn pöydän alle kera mitättömän yöpymisvarustukseni ja herään aamulla kahville Yksilö & yhteisö -kirjan kera.

Ei niin normaali tilanne.

Pitkätukkaisia hippejä ja yksi pakotettu vapaaehtoinen.

Bujakabujaka viidakko on meidän!

Vai pitäisikö sanoa avaruus.

Kalvosulkeisia ja ravintoa, mielelle ja vartalolle.

TV'n köyttöongelmien jälkeen naurua ja olennaisia asioita.

Alias ja v-sanoja.

Me ei huolehdita tästä! HYGIENIA!

Uudet versiot tästäkin ihanasta pelistä opettavat meille hienoa kansanperinnettä tälläkertaa sananlaskujen muodossa. 

Optimisti on oma lääkärinsä.

Sen taidon mä haluaisin oppia edes jossainmäärin, joudun kai viettämään loppuelämäni kanssasi että sen tarttuminen olisi mahdollista. Mutta se ei kyllä ole paha.

Avaruuskylpylä ja suihkumaailma, avaruushirviörekryä odotellessa.

Kahvia vähän joka välissä, ja vegejälkkäreitä.

Joita ei ollut.

Viikonloppu huipentuu taasen tuohon loistavaan dokumenttiin jossa ihminen kohtaa luonnon.

"Katso, olava!"

Frisbeegolffin maailmanmestaruuskisat livestreamina, seuraavana aamuna hieman tasokkaammat kisat paikanpäällä. 

Ainoa toimiva taktiikka on helvetin lujaa ja metsään.

Samanlainen oli tänään paikalta lähtömme, eihän siinä kerennyt edes tajuta että tiet erkanee.

Keskiviikkona kasvaa virallisesti vastuualueeni tämän puljun parissa, ja se oikeastaan tuntuu aika rauhoittavalta ja hienolta tällä hetkellä. Vähän kyllä stressaa, mutta se on kai vaan hyvä asia.

Ainakin mulla on tukijoukkoja, ja ainakin saan tehdä kivoja asioita.

Ehkä löydän taas identiteettini, ehkä uskallan olla itsekin taas keltamusta.

Ehkä mä kohta tiedän, mitä mä haluan.

np. White Zombie - Thunder Kiss '65

It's getting up that becomes the problem

Pari edellistä päivää ovat olleet hyviä, ainakin johonkin pisteeseen asti.
Iltaisin ei enää tee kuitenkaan mieli kirjoittaa, sillä siihen mennessä seinät ovat jo kaatuneet niskaan.

Eilen paistoi aurinko. Oli lämmin.
Tein tälläerää viimeisen kokeeni, kävin eläkeläisten ihmeteltävänä salilla, join kahvia.
Myöhästyin kolme minuuttia palaverista, mutta en osannut antaa sen häiritä.
Suunniteltiin hienoja asioita.
Bussi ajoi pysäkille juuri sillä hetkellä kun itse siihen ennätin.

Olin todella tyytyväinen siihen miten asiat ovat, pitkästä aikaa.
Ostin kirjat ja ajoin kamalimman kadun ikinä.
En ole varma, tärisivätkö käteni pelkästään mukulakiveyksen takia vai olisiko jo tässä kohtaa kannattanut ajatella boksin ulkopuolelta.

Yksi väärä sana.
Oikeutus loppuillan lattialla makaamiseen.
Silmät ovat yhä päässä, ihme ja kumma.

Sanat joita en olisi ikinä saanut muodostettua pääni ulkopuolella on joku muu painanut tämän lehden takasivulle.
Perkeleen rotat.

Mutta otin ne kiertoteitä omikseni.

En ikinä voisi päästää niitä sanoja ulos, en voisi ikinä edes viitata niihin asioihin, jotka mua valvottaa öisin. 

Enemmän kuin selkeästi näin ettei sinuakaan kiinnosta.

Vaikka olet yksi ja ainoa, joka puhui minut palaamaan, joka kertoi ettei tämä kaikki ole sen arvoista.

Tämä viulu muistuttaa mua siitä itsevarmasta ja kaikkivoivasta tunteesta.

Kun jätin hiljaisia hyvästejä sille elämälle jota elin ja niille ihmisille joita vihasin.

JOIDEN NAAMOILLE SAIN VAIN NAURAA.

EI ENÄÄ IKINÄ, VITTU JEE!

Tämä ayayayay, siihen samaistuin.

Vieläkin se saa koko tuon tunnetilan palautettua.

Ayayayay, not coming back, not coming back home alive.

Muistatko, kun nojailtiin siihen harmaaseen sillankaiteeseen.
Niin, en uskonutkaan että muistaisit, vaikka sitä toivoinkin.

Sillä hetkellä mä tajusin, etten enää aio kumartaa noita muovi-ihmisiä.
Kertakäyttöaurinkokin sammuu vaikka he eivät sitä suostukaan myöntämään.

Tajusin myös, että tarvitsen enemmän mutta entistä vähemmän, muuten ei kulje henki.
Mutta pimeää mä en pelkää.