Lapset, joille on vielä juhlatilaisuus,
kun pääsee ystävän luokse yökylään,
ansaitsevat kateuttani.
Samoin kaikki ihmiset,
joille kaupungista toiseen reissaaminen
on arkea suurempi juttu.
Välillä on pakko lähtee
että on paikka mihin palata
Niin siinä jälleen kävi,
että jokapäiväinen kellariravintola vaihtui
johonkin aivan muuhun.
Jälleennäkemisiin, vanhoihin nurkkiin,
hämmentävään meteliin,
kummallisiin puheluihin.
Ja kuten aina, nytkin päädyimme miettimään,
että olisiko viimein aika mennä kotiin.
Me valjastettiin revontulet kynttilään,
istuttiin kuin ennenvanhaan,
juteltiin niitä näitä jälleen ilman suuria suojamuureja.
Seuraavana päivänä televisiossa oli tiikereitä ja pingviinejä,
vaihdettiin maisemaa.
Ja lähetettiin pala kesäistä bussipysäkkiä
kohti Australiaa. Sellaisen pojan luo,
joka on täällä taas kohta.
Joojoo, mä selvisin takaisin.
Missä mun pää, hyvää huomenta,
tillintallin varrella virran.
Kaupungin parhaaseen olohuoneeseen palatessani
oli kaikki kohdallaan,
käsky kävi kääntyä ympäri.
Siskoni oli minua jo etsinyt,
hänelle vastattiin:
"Ei oo vielä näkynyt, mutta ei hätää,
kyllä se kohta ilmestyy"
Hän on hieman typerä ilmestys;
teehensä hän ei muistanut lisätä teepussia,
vaan nautti ilolla kaksi kupillista kuumaa vettä.
Luuli kantaneensa mukanaan jo vuosia
minun lapsena maalaamaa kangaskassia,
jonka oikeasti maalasi hyvä ystäväni
viisitoistavuotiaana.
Olen jo kaksi tuntia myöhässä,
ainakin ja vähintään.
Tahdon ehtiä,
tänään saattaa olla päivä,
jolloin elämä palaa lähemmäs raiteitaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti