Olen sanaton
ja edelleen todella korkealla taivaissa.
Sellainen viikonloppu, joka saa unohtamaan maailman kaiken pahuuden.
Mikään ei voi olla huonosti, kun värivalot vilkkuu ja sut nostetaan korkeammalle kuin koskaan.
Törmäät lapsuuden ystävään aivan toisessa kaupungissa, etkä voi olla hymyilemättä.
Kaksi iltaa putkeen soi musiikki, joka on kulkenut sun mukana sun elämäsi halki.
Joka ilta ei eteesi polvistuta laulamaan onnittelulaulua kuitenkaan.
Sulle hymyillään kun sä meinaat alkaa itkemään.
Kaikki on niin aitoa.
Vihdoin kun sä menet nukkumaan, naapurit nauraa seinien läpi.
Ja aamulla jatkuu hymyily.
Aurinko paistaa ja autossa soi Rölli.
Tie on vaihtunut kiitoradaksi ja kotimaa Pohjanmaaksi.
Kaikki on täydellistä vaikka vierestäsi jotain puuttuukin.
Taas on niitä valoja ja taustakankaat jälleen vinossa, eikä missään mitään järkeä.
Kahden vuoden takaiset teot muistetaan ja hymyt lentelevät.
Me kuunnellaan samaa musiikkia ja lennetään toisissa todellisuuksissa.
Sillä että olet olemassa, on ihan järkyttävän suuresti merkitystä.
Jos mä voin saada pelkästään tekemällä sitä,
mistä mä diggaan, jonkun hymyilemään noin kovasti
ja kertaamaan muiden jo tuhannesti kuulemia tarinoita,
niin olen todella tyytyväinen siihen, että hengitän.
Kaikki oli jopa paremmin, kun edellisiltana.
Kello 0754 on käyty jo tulevaisuudessa, mutta et silti saa aamiaisseuraa.
(Se kuulostaa todella hienolta se: tulevaisuus.)
Mitään en kykene uskomaan todeksi,
mutta sitä se juuri on.
Harmaa ja jumittunut oli sunnuntai,
mutta silti kotiin kerettiin ennen pimeää.
Nyt korvissa soivat ne kauniit laulut
ja suuret sanat joita niihin kantautui.
Kotona odotti perjantaina luokseni lainehtinut pallomeri.
En ole koskaan ollut näin suuresti materiaonnellinen.
Maailma on niin pieni,
tuntemukset niin suuria.
Hyvää musiikkia on niin paljon,
mutta minulla on silti vain kaksi korvaa.
Parempaa syntymäpäiväviikonloppua ei vain voisi olla.
Kiitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti