Should be having the time of my life

Hiljaisuutta kaikkialla.

Aivoni kärsivät ärsykepulasta ja liiallisesta määrästä kipulääkkeitä.

Sormenpäiden iho kuluu puhki kitaran kielillä hapuilemisesta, vaikka sanoin etten aio soittaa.

Selkä jumittuu kaikesta makaamisesta ja kämmenet siitä vähästäkin liikehdinnästä.

Yhtälössä on muutamia nollia, ykkösiä ja vitosia kerrottuna kuudella

26 nurkkaa ja valkoisia seiniä kiinni toisissaan.

Päivissäni on neljä kiinnike kohtaa, ainoa rutiini johon kykenen.

8:45 15:10 19:30 21:20

Kello käy kello käy kello käy.

Keskiviikko aamulta en muista moniakaan asioita.
Olin rauhallinen ja kotioven sulkiessani tuntui siltä, etten tulisi takaisin. Onnistuin välttämään tuttujen kohtaamisen kulkiessani kaupungin halki.
Aurinko paistoi, hissimatka toiseen kerrokseen oli elämäni pisin.
Managerimme istui odotushuoneessa, ei suinkaan minua varten.
Juuri sen verran tuttuja kasvoja kaipasin.

En ole pelännyt ikinä niin paljoa, kun sillä hetkellä kun makasin leikkauspöydällä vielä odottaen puudutusaineita vaikuttaviksi. Hyvästelin kipua ja toivotin tietämättömyyden tervetulleeksi. Ohimennen kuulin puhetta niistä monista tunneista, joita operaatiooni oli varattu.
Miten siihen voisi mennä niin kauan, mitä tämä tarkoittaa?

Ajatukseni olivat mitä kummallisimpia tuon ajan. Oli lämmin ja hyvä olla, luotin kaikkeen mitä ympärillä tapahtui. Vain puolet ajallisesta resurssista käytettiin, en joutunut tekemään radikaaleja päätöksiä lääketokkurassa ja ilmeisen vähillä toimenpiteillä selvittiin. Ainakaan ei tarvinnut mennä aivan äärimmäisyyksiin. Se oli ohi ennen kun oikeastaan tajusin mitä tapahtuu.
Kuulin puheen, näin kaiken, mutta mitään en ymmärtänyt.

Yö sairaalan kolkossa syleilyssä oli yllättävän miellyttävä.
Jaoin huoneen jopa omaani pessimistisemmän elämänasenteen omaavan nelikymmpisen naisen kanssa. Mikään ei ollut hyvin. Ranne leikattu ja ruoka pahaa. Nuoret perseestä ja hoitajat ammattitaidottomia. Sillä aikaa, kun hän juoksenteli käytävillä haukkumassa hoitajia, minä kykenemättömänä liikkumaan mietin hiljaa itsekseni mitä on näiden kolmen vuoden aikana oppinut.
Vaikka valitan aina kaikesta, niin salaa osaan arvostaa helkkarin monia pieniä ja suuria asioita.

Sillä hetkellä kun sain apuvoimien kanssa raahattua itseni omaan lukaaliini, tuntui tämä maailman parhaalta paikalta ja sänky pehmeämmältä kun mikään ikinä. Jo neljä päivää oli liikaa, ja eilinen kauppareissu siskon kanssa oli elämäni paras asia.

Onneksi sentään muutamat kaverit jaksavat luonani rampata piristämässä, että en täysin erakoidu ulkomaailmasta. Fiilikset ei ole mitkään parhaimmat, liikaa mietittävää ja liikaa kipua. Toiset tunnit on mukavampia kun toiset. Yritän jaksaa uskoa, että hyvä tästä vielä tulee. Koska muita vaihtoehtoja ei ole, totta helvetissä tästä tulee hyvä!

Viisi päivää takana, kakskytkuus edessä.
(Vielä kauemmin siihen, että kävelen.)

Mitään ei oikeastaan tapahdu. Televisiosarjat kahlaan läpi ja ne loppuvat nopeammin kun on luvallista. Ovikello soi niin usein että kämppiksellä menee varmasti hermot.
Hän kuulee samat tarinat uudestaan ja uudestaan seinän läpi.
Ja niin hän voisi kirjoittaa jo romaanin äänensävyjeni muutoksista vieraiden vaihtuessa ja puhelimen soidessa kerta toisensa jälkeen.  Hän voisi tulkita elämäni monimutkaisimpienkin asioiden laidan vain laskemalla ääniaaltoja ja hiljaisuuksia yhteen.

Sellainen on elämä.

Päivissä on aivan liian monta tuntia, enkä tiedä kuinka ne kuluttaisin.
Jos sattuu olemaan mielessä jotain ideoita siitä, millaista postausta voisin tehdä, niin kertokaa ihmeessä, itsellä ei liiallisesta vapaa-ajasta huolimatta oikeastaan ideoita ole.