Heräsin lievään sydämenpysähdykseen, ja käytin aamun tunnit elämäni järjestämiseen, siinä sivussa tiskasin. Tänään on tämän elämän viimeinen päivä ja otan siitä viimeiseen asti kaiken irti. Tai niin ajattelin. Huomenna on aika pysähtyä ja katsoa minne tämä tie kaartaa, ja mihin suuntaan saan sen jälkeen uuden ehjemmän elämän rakentaa.
Ikää taulussa 18, ja sä menet lonkkaleikkaukseen?
Näin tänään ihmisiä, jotka toivottivat minulle onnea ja menestystä, ja joiden hymyjen alta kuitenkin paistoi lievä kauhunsekaisuus ja pelko pahimmasta. Mutta heidän pelkonsa ei yllä puoleenkaan siitä, mikä minut on täyttänyt läpikotaisin. Ajatukseni ovat hysteerisiä, teot täysin epäjärkeviä.
Halusin tiskata, mutta ei ollut tiskiä.
Joten sitä oli jostain keksittävä.
20 minuuttia myöhemmin oli tiskattavaa noin vartin verran.
Eilen sain vihdoista viimein pakettini brittein maaperältä, ja saatananpalvojakissat täyttivät vaatekaappini. Pienien kavennuksien ja muiden seikkojen korjauksien jälkeen olen maailman onnellisin vaatteidenomistaja.
Sellainen, joka joutui juuri luopumaan viime kesän ryönäisistä festarirannekkeista.
Noin viiden vuoden tauon jälkeen ovat hiukseni jälleen läpikotaisin mustat.
En täysin hahmota vielä omaa kuvajaistani, sillä kaksi vuorokautta sitten olivat hiukseni lähes kokonaan punaiset. Tämäkin lienee vain väliaikaista, kunnes saan taas elämäni jaloilleen.
Tuntuu hyvältä laittaa jalkaan verkkosukkikset ja sortsit.
Sillä seuraavan ikuisuuden kuljen varmaan vain höntsyissä ja hupparissa.
Ajattelematta hiuksiani.
Kamala ajatus, ja toivon että tuo vaihe ei jää päälle kun saan voimani takaisin.
Se, miten kauan joudun olemaan erossa omista vaatteistani, on paljolti kiinni kaikesta.
Oikeastaan pelottaa aivan saatanasti pelkkä ajatuskin siitä, että en saisi vaatteitani päälle kuukauteen, saati pitempään aikaan.
Toivon, ettei minun tarvitse enää koskaan pysähtyä puolivälissä rappusia tuon pistävän kivun takia.
Ettei minun tarvitse enää valvoa yhtäkään yötä lattialla maaten, koska kipu estää nousemisen.
Ettei lenkiltä tarvitse klenkata kotiin toivoen ettei kuole ennen oven auki saamista.
Olisi myös mukavaa, jos pystyisin tulevaisuudessa nauttimaan raskaasta musiikista sillä oikealla tavalla, eli seassa pienen pyörivän pitin.
Jos en joutuisi kieltäytymään kaikesta siististä, kuten kalliokiipeilystä tai parkourhetkistä kivun pelossa.
Jos sen sijaan, että alati keskityn kivun lievittämiseen venyttelemällä ja kylmä-kuuma-hoitoja suorittaen, voisin katsoa esimerkiksi elokuvan maaten sohvalla tuntematta viiltävää tuskaa.
Jos kävellessäni kaduilla en joka askeleella tuntisi jonkun olevan pielessä, vaan voisin nauttia elämästä.
Jos vielä joskus pääsisin rakkaan harrastukseni pariin, josta olen joutunut tämän kivun takia luopumaan. Jos vielä joskus juoksisin viheriöllä pallon perässä.
Jos vielä eläisin normaalia elämää.
Sain ainakin siivottua, sain ainakin lipastoni vihdoin täydelliseen järjestykseen.
Fiilikset ailahtelivat sieltä tänne ja tuonne, muut kärsivät ja minä en ymmärtänyt.
Pitäisi kai nukkua.
Pitäisi myös tehdä paljon muuta.
En taida osata saada asioita nyt enempää hoidettua.
Panikoin sitten aamulla.
Ja unohdan kaiken olennaisen.
En voi uskoa, että se voi olla huomisen jälkeen historiaa.
En voi sanoin kuvailla tätä pelon määrää.
Minä en edes tiedä, mitä minä pelkään.
Tulen takaisin ehjempänä.
Yliluonnollisten (ja luonnollisten) voimien lähettäminen on sallittua.
Ne tarvitaan nyt kaikki.
3 kommenttia:
Jaa tämmöstä, no huh huh. Kuulostaa kyllä aika ikävältä sekä kipu että sen poistaminen. Voimia ja jaksamista. Emme tunne, mutta tulin tätä väijymään luettuani melko melankolisia twiittejäsi. Kyllä, niistä paistaa läpi monikin asia.
Itsehän juoksen myös pallon perässä ja ymmärrän, miten haljulta tuntuu, jos mahdollisuus siihen viedään pois. Ei niin saisi kenellekään käydä.
Vielä kerran: voimia ja jaksamista. Tyhjiä sanoja kenties, mutta en pysty muuhunkaan.
Kiitos, nuo sanat ei ollut ollenkaan tyhjiä! Usko toipumiseen meinaa lopahtaa tasasin väliajoin, mutta tälläisten sanojen oikealla hetkellä lukeminen saa taas asiat näyttämään kirkkaammilta, ja nyt kävi just niin!
Hei hienoa, jos siitä oli jotain apua. Jotenkin surkeaa seurata sivusta, kun joku kärsii. Tosin mä olen vähän pehmeä tähän kylmään maailmaan ja koen kenties liian usein pahaa mieltä muiden puolesta. Silti olen sitä mieltä, että sinun tilanteesi on superkurja.
Toivottavasti kevääsi jatkuu edes vähän kirkkaampana kuin tähän asti. Et varmasti ole ansainnut mitään lonkkapulmia. En pysty itse edes kuvittelemaan, miten suhtautuisin, jos minulta loppuisi liikunta- ja bändiriehumiset jonkun vamman vuoksi.
Ota tosta tommonen: <3
Ehkä siitä on jotain iloa - ainakin yritin.
Lähetä kommentti