Ympärilläni on hiljaisuutta, kuuntelen sen monia sävyjä ja syvyyksiä.
Kai se tuo enemmän sisältöä elämään kun ei mikään.
Antaa aikaa kasvaa, tai painua kasaan.
Ei miljoonien hehtaarien alueelta ole helppoa löytää kitukasvuista mäntyä, ei kilometrien mittaisesta sängystä unta, ei satojen ihmisten joukosta hymyä jonka kerran näin.
Olen istunut öitäni keittiön lattialla, tuijottanut aamuisin ulos ikkunasta.
Haravoinut ajatusteni joukosta niitä hyväksyttävimpiä ja hylännyt loput.
Käyttänyt lukemattomia minuutteja saadakseni selon itseeni, tahi muihin.
Olen nauttinut elämästä joka vihdoin on kai omani, mutta mieleni on jälleen hypännyt tuon vuoristoradan kyytiin, joka ei anna mahdollisuutta kiinnittyä tunnetiloihin sen kauemmiksi ajoiksi.
Ei tämä ole niin kurjaa, kun voisi kuvitella.
Oikeastaan on aika rauhoittavaa, vaikka silmät nauravat jo kivusta.
Vaikka luulisi, että se on kaikkea muuta kuin mukavaa, on sanottava että pidän siitä.
Se todistaa, että toiset seikat eivät muutu.
Minä en ole alati muuttuva prosessi, minä olen se, miksi itseni loin, miksi maailma minut muovasi.
Olen sitä tänään, olin eilenkin. En halua nähdä huomenna peilissä mitään muuta.
Paitsi sen, mikä on jumittunut ajatuksiini.
Mutta sekin olen minä.
Ei energiakaan katoa, se vain muuttaa muotoaan.
Puhuin juuri itseni pussiin, mutta te ette tunne minua.
Ja minä en tunne mitään.
Olin yllättynyt, kun lauantaina ovesta sisään käveli keittiöveitsi, suolaa ja Gambina-pullo.
Edellisen illan olin istunut jälleen keittiön lattialla ja pitänyt yhteyttä Jyväskylään tietokoneen läpi, joten oli kivaa nähdä ihmisiä ihan kasvokkain.
Oli mahtavaa, että ihmiset vaivautuivat paikalle, että eivät edes koko taloa hajottaneet.
Että tapaturmasaldoksi tuli ainoastaan yksi revähtänyt hartialihas ja yksi rikkinäinen viinilasina paremmin tunnettu jäätelökippo.
Ilta oli kovin mukava, yllätyin.
Aamu oli myös mukava, yllätyin enemmän.
Ilta tuli, ja toi tuskan tullessaan, en enää yllättynyt.
Mutta se katosi seitsemän tyynyn ja kolmen peiton sekaan kääriytyessä.
Tänään koitin taas olla itselleni armollinen.
En pakottanut itseäni seitsemältä aamulla kirjan ääreen, vaan annoin aikaa unille, jotka vihdoin löysin.
Loma vei stressin mennessään ainakin joissain määrin, mutta tämä maanantai sen taasen palautti.
Tarvitsen suuren määrän itseluottamusta ja -uskoa kerta-annoksena pitkäaikaisin vaikuttein, mutta on vaikeaa luottaa tulitikuista rakennettuihin siltoihin.
Tanssi ja laula vaikka vain korvasi sois
Itseesi luota vaikkei järki sitä sois
Vaikkei sitä järkesi sois
Älä pelkää, usko pois
Itseesi luota vaikkei järki sitä sois
Vaikkei sitä järkesi sois
Älä pelkää, usko pois
Jotta en kuitenkaan kuulostaisi kiittämättömältä, kiitän vielä kaikkia lauantaista.
Myös korkokenkiäni, jotka eivät saaneet nilkkojani hengiltä.
np. Mustach - Feared & hated
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti