Sepalusta

Olen vahvasti lääkitty tätä kirjoittaessani.
Toivon selviäväni vain perusflunssalla tällä kertaa.
Usein tämä on ollut lähtötilanne kaikkeen kamalaan kuukauden pituiseen sairasteluun.

Istun edelleen kolkohkossa olohuoneessani, johon aurinko heijastuu viereisen talon ikkunoista.
Kolmas kuppi kahvia, italialainen radio ja jäätelöä aamupalaksi.
Olen jo pessyt pyykkiä ja siirtänyt tiskit paikoilleen tiskikaapista, ja sen kai pitäisi riittää aamuksi.

Ei ole mitään järkeä raahautua kouluun, mutta teen sen silti.
Saanko jäädä tähän huuruiseen olotilaan, jonne pääni johdatti ulkona raivoava tuuli ja maantiedon tunnilla korviini kaikuva Bach? En jaksaisi juosta etsimään sitä seuraavaa hetkeä kun ei tarvitse sanoa mitään.

Sinusta on huvittavaa, kun kiihdytän entistä lujemmin stop-merkin kohdalla. Niin se on kai muistakin. Aina on ihanaa päästä sanomaan olisit kuunnellut minua.
Kyllä minä kuuntelin ja kyllä minä kuulin.
Mutta en minä osaa pysähtyä, laitan vilkun päälle vasta sitten, kun löydän itseni ojasta.

Katastrofiajattelu on suurimmillaan seitsemän astetta celsiusta.
Nauruenergia lämmittää varmasti ilmastoa enemmän kun yksikään auto, silti nämä reippaat vielä tuoreet lukiolaiset jaksavat nauraa tajuamatta tuhoavansa koko maapallon vastuuttomalla hauskanpidollaan.
Mitä minä selitän?

Voittoa on keretä koulusta kotiin ja takaisin koululle joutumatta maksamaan uudestaan, ja kertoa jessemiehelle Luciferista.

Ilta oli täynnä tunnetta.
Oli eräs kaunis ajatus tilata vain 12 senttiä viiniä, mutta se jäi vain ajatuksen tasolle.
Oli musiikkia joka kosketti jollain tasolla kaikkia, oli kyyneleitä ja vitsejä.
Liian kirkkaat valot ja tuolileikki bussissa.
Oli taikatemppuja ja keitaan kutsun kuulleita New Yorkilaisia.

Tuttu pimeä hämärä mieleni leposija.
Haistan eilisillan sijainnin paidastani, jätin huivin merkiksi että osaan takaisin.

Kohta saan seuraa etelästä, vaikka sitä on jo kahden kahvin verran täällä.
Sanat menevät täysin lääkinnän piikkiin.

np. FM2000 - Keisarin sapeli