This town's filled with rattlesnakes

Sain viime lauantaina solttupoikaveliseni luokseni.
Puhdasta iloa näkee sellaisilta kasvoilta, jotka saavat kokata omat ruokansa tulevassa kotikaupungissaan keskellä yötä Rancidin kaikuessa keittiön seinistä.
Ei jäänyt epäselväksi mikä kaikki noissa sotaleikeissä on siistiä.
Ihanaa jotenkin, että joku on noin innoissaan siitä. Tai kai se siihen kuuluu, kun ei ole muutakaan elämää tuolloin, mutta silti ihanaa. Ja jollain tasolla kummallista.

Nautimme jumaltenjuomia halvemmalla kuin koskaan.
Drinkkivinkkejä satelee ympäri Suomen.
Lasolia, gambiinaa ja piimää, anyone?

Koska muistan ne ensihetket kanssasi miljoona kertaa paremmin kun monet muut niiden jälkeiset.
Muistan sohvat joilla istuimme kirjoitellen seiniin ja soittaen kitaraa.
Kun yksi sammui kuultuaan olutpullon aukeavan.
Leikkasit hiuksiani ja kaikki päättyi kahvikuppiin.

Hieman silti tietämättä miksi, lähdimme ranskalaisen laatuauton kanssa kohti Helsinkiä.
Ohituskaista ja liikaa nopeutta, musiikkia ja liian kirkas sää.

Ilahdun koirani näkemisestä enemmän kun sen omistajien.
Hieman on autiota mutta kodikasta.
Ei vieläkään aikaa kylliin moniin hetkiin ja sanoihin mutta ehkä vielä joskus taas elämme tietäen toisen jokikisen liikahduksen ja sen syyt.

Raitiovaunujen seassa autolla, navigaattori johdattaa minne haluaa, ajan kotini ohi ja palaan lähtöpisteeseen. Laatuaikaa Kampissa, matka jatkuu lähes ilman omaisuutta.

Yksi viskikola yksi alakerta ja monet eksymiset.
Livemusiikki on vaan niin yksinkertaisen hieno asia.
On hämmentävää nähdä tuttuja piirteitä tuntomattomien ihmisten kantamina.
Monet basistivitsit ja muistot heräsivät henkiin.

Mutta muistoiksi ne silti jäivät.

Miksi on sunnuntai miksi on palattava samoilla silmillä tuohon kauniiseen kaupunkiin josta lähdimme. Olisin voinut nauttia vielä lasillisen jos toisenkin.

Hidas aamu ja onnen sirpaleet.

Helvetin hämärä olotila, se johtui kai ajetuista öisistä kilometreistä, täysikuusta ja unen vähäisyydestä. Silmät eivät osuneet kirjaimiin eivätkä sormet saaneet kynästä otetta.
Oli parempi harrastaa terapiamuotoa nimeltä järvenranta ja ystävistä edelleen parhain.

Sitä luulee toisinaan tuntevansa lähimmäisensä, mutta yllättäviä asioita taas paljastin tuolle ihmiselle joka on vierelläni ollut monet vuodet ja nähnyt elämäni käänteet lähempää kun kukaan.
Niin teki joku toinenkin.
Mutta olo on kevyempi.

Teekuppi lämmittää käsiä mukavasti, vielä lyömme tietä ja sen jälkeen olemme jo myöhässä.

Palaan lähtöpisteeseeni siksi aikaa, että luen kirjeen aamulla postilaatikosta kolahtaneen.
Se taisi muuttaa elämän, nyt se on tässä ja minua pelottaa, en voi kieltää.
Toisaalta olen onnellinen, että leikkauspöytä on pian taaksejäänyt asia ja elämä saa toivonmukaan jatkua kuten ennenkin.

Ajan vailla päämäärää ja vailla nopeusrajoituksia.
Romahdan ystäväiseni sängylle ja jään siihen aika pitkäksi aikaa.
Hän ei uskaltaisi päästää jatkamaan, enkä oikeasti minäkään uskaltaisi kotiin lähteä.

Muutaman ylimääräisen kilometrin jälkeen kuitenkin olen jälleen kotona.
Leikkauskutsu ja esitietolomakkeet lattialla levällään, ja uneton yö alkamaisillaan.

Nyt on shokki lieventynyt, mutta silti on epävakaat fiilikset asian suhteen.
Niitä kompensoi tänään kuultu iloinen uutinen heikosta Eximiasta.
Ja lähes onnistunut passikuva.