Aamun täydeltä kahvia ja kehityspsykologiaa.
Huomenna jo jotain aivan muuta.
Takuuvarmaksi voi sanoa että sataa, jos nostaa hiukset kohti taivaita.
Olen yksin eikä toista puoliskoani näy, hän juhlii muiden juhlissa.
Numerot eivät täsmää ja sekös tekee hengittämisestä vaikeaa.
Kai nämä kaikki askeleet pysyvät mielessä, vaikkakin kolmisin on vaikea muodostaa neliötä.
Mustaa ohutta ketjua lähes pimeässä huoneessa toiseen samanmoiseen on äärimmäisen hankala pujottaa. Mutta nyt kaulassani roikkumaan tuleva koru on täydellinen, eikä kukaan voi väittää omistavansa samanlaista.
Myös tuo lähes miljoonakiloa painava samettikasa koristaa nyt luolaani.
Perjantaina se pääsee ulkoilemaan, luultavasti elämänsä viimeistä kertaa.
Toki myös ensimmäistä, mutta se olisi kuulostanut liian positiiviselta.
Auto ajaa lätäköllisen vettä ylitseni.
Juoksen yhdeksän kilometria asfaltilla joka muistuttaa ennemminkin esterataa.
Ylös alas kaartaa tie ja minä seuraan kuuliaisesti.
Kännykkäni akku ilmoittaa ettei aio soittaa enempää musiikkia matkallani.
Vielä pingon ylös liian jyrkän ja pitkän ylämäen palkintoa odottaen, mutta luvatut letut jäivät tekemättä.
Kerkeän juuri ja juuri viimeiseen bussiin takaisin sivistyksen pariin, seuranani vain kaksi laitapuolen kulkijaa.
Lopulta lähtöpisteeseen palattuani tärisen kylmissäni ja kadotan todellisuuden tajuni, seuraavana aamuna kävely on tuskaa.
Mutta mitä sitä ei ihminen tekisi ilmaisen murotaikinan takia?
Runoja kynttilän valossa, toinen silmä espanjan kirjassa.
Kädet kitaran kaulalla ja katse tyhjiin viinipulloihin liimautuneena.
Eihän elämän tule olla yksiulotteista.
Eikä sitä tule ottaa liian vakavasti.
Kokeissa onnistumisesta kertonee tarpeeksi se, että opettaja nauraa paperia minulle ojentaessaan.
Mutta minulla oli muuta mietittävää, minulla on nytkin.
Saatte pitää sotanne, sillä minulla on aivan omani käynnissä.
Minun sotani nimi on neljä banaanilaatikkoa ja siirtoa odottava sohva.
NIIN JA NYT SE TAPAHTUI.
Rakastuin olettamattomista asioista viimeiseen.
Se vei mennessään eikä päästä enää irti.
Oi musiikki, miksi sinä aina teet tämän minulle?
Mutta ei, älä myöskään mene pois.
Olemme lähempänä toisiamme kun ikinä kukaan olisi uskonut.
Ja on myönnettävä että pidän siitä.
Vaikken kai saisi.
2 kommenttia:
ihana blogi sulla c:!
Voi kiitos !(:
Lähetä kommentti