maanantai 15. heinäkuuta 2013

We will remember what it means so celebrate youth

Tuijotamme auringossa kylpevää merta laivan ikkunasta. Vaikka kuinka yrittää, ei oikein kykene sisäistämään mikä on matkan tarkoitus. Aika kuluu hitaasti, mutta pääsemme lopulta perille Viroon, tuohon hyvien ihmisten, runsaiden kirsikkaelintarvikkeiden sekä söpöjen kahviloiden luvattuun maahan.

Ensimmäisenä, kun saimme tavaramme levitettyä kotoisan sotkuisesti majapaikkaamme, säntäämme haahuilemaan ruokakauppoihin. Kaikki näyttää niin hyvältä, ja halvalta.

Talot, tiet, puut ja taivas ovat kauniita.
Henki kulkee helpommin.
IHAN NIINKUN LINNANMÄELLÄ!


Miltä mahtaa kuulostaa Hurriganes näinä päivinä?
No, otetaan ihmeessä selvää!

En voi uskoa, että tämä paikka on olemassa.
Vallihaudat, rapistuneet muurit, vartiotornit ja kaikki. 
Huominen tulee olemaan täällä täydellinen, sen tunsi heti kun alueelle astui.
Aurinko heijastuu kiillotettujen jenkkiautojen konepelleistä, varastamme kuitenkin kaiken huomion kävellessämme ohi.


"Mä en usko, kato tätä näköalaa!"

Istumme suurella ikkunalla, jossain korkeuksissa.
Näkökentässä lintuja, talojen katot, aurinko ja meri.


Biisit soivat seitsemän kertaa totuttua hitaammin, mutta on se silti legendaarista.
Yleisö on kai järkyttynyt, löytyy onneksi muutama jorailijakin.

Varmasti olisimme löytäneet paljonkin kavereita, mutta nyt ei vain pysty.


Herään.
Mitä tapahtuu? Miksi en tarvitse mitään mukaani?
Nojaamme vaaleansiniseen kioskiin ja nautimme auringosta.
En ole varma vireystasostani, päässäni pyörivät varsin kummalliset kuvasarjat.

Morning light hurts my eyes

Auringolla tuntuu olevan kiire, mutta ei hätää, juoksemme perässä.


Voisin tottua tällaiseen, aamupala kannetaan porttien eteen.
Tuoretta kahvia ja pöytä.
Kaikki on liian hyvää ollakseen totta.

Festarifiilis on niin paljon parempi, kuin Suomessa.
Kenelläkään ei ole tarvetta rähinöintiin.
Paikalla ei edes ole auktoriteetinjanoisia heijastinliiveihin pukeutuneita järjestyksenvalvojia.
Koska niitä ei tarvita.

Meitä käydään jututtamassa useaan otteeseen.
Päivän mieluisin keskustelu oli kuitenkin se, joka täytti kesän mission.


Kirsikkamehua ja ei-niin-tukeva paineaita selän takana.
Näiden eväiden kera päivä sujui leppoisasti.

Laskelmoimme, huolestumme.
Onneksi kuitenkin Metsatöllin nokkahuilusooloja kuunnellessa huomaamme tuttuja hahmoja.
Kohta lava on täynnä juoksua ja häsläystä.
Hämmentynyt mutta iloinen hymy lämmittää mieltä.
Unohdat kiireen ja kysyt kuulumiset.
Vettä Tsekeistä? Ei sentään, kiitos kuitenkin.
Ei olisi edes tarvinnut.

Jutuista tulee entistä levottomampia.
Kaikki ympärillämme varmasti vihaavat meitä.

En ymmärrä sanaakaan juontajan juonnosta.
Mutta ymmärrän kuulemani musiikin, nyt se on totta!

Nuo hymyt.
Se energia.
Tämä on erilaista.
Tämä on hyvä.

Paikalliset oppivat käytöstapoja, me nautimme, he nauttivat.

"Oliko siinä mitään järkeä?"
No oli. Onko mielipiteemme totuus sinulle?

Eleet. Ilmeet. Sanat. Aitous. Lämpö.
Me emme tule ikinä jäämään pois, mikäli se on meistä kiinni. Kuinka voisimmekaan?
Naurua, keskusteluja. Hienoutta.
Kyllähän tämä jo tiedettiin, mutta kiitos.
Kiitos niin paljon. 

Älä ole huolissasi, me pärjätään aina.
Toki meidän elämän saa aina tehdä helpommaksi, jos haluaa.
Mitä tulevaisuus tuokaan tullessaan, sitä en tiedä, ette tekään.
Toivottavasti paljon näitä hetkiä.
Mikään ei ole parempaa.

Mua itkettää kun mä ajattelen tätä kaikkea.
Elänkö mä tätä elämää oikeasti?
Virnistelen yksinäni kun tätä kirjoitan.
En halua ikinä unohtaa.

"Mä sanon tän teille; eläkää! Liftatkaa, menkää!"


Niin paljon jäi sanomatta.
Mutta niin paljon myös sanottiin.

Eikä aikaakaan niin olemme matkalla taas.

1 kommentti:

Tiina kirjoitti...

Voi voi voi voi äääääääääääääääääääääääääääääääääää!