Taivas kerkes käydä läpi kaikki värinsä, kun ajettiin joukkueen kanssa kohti Kemiä. Hotelliyö oli sinäänsä mukava. Oli lämmin ja liian valosaa, mutta onneksi Raamattu oli kolmikielinen. Mieleeni tulee ajatus, pelko, siitä, että joskus pitää palata.
Aamupalakahvi oli vahvempaa, kuin aikoihin, mutta se oli vain hyvä.
Loistin pelissä laitalinkkinä, oli ihan hirveeen kuuma. Mutta en jaksa enää siihen keskittyä, siirryn siihen suurempaan hienompaan tarinaan, joka alkoi Tupoksen ABClta.
Jäin pois ilmastoidun bussin kyydistä ja vaihdoin toiseen kulkuneuvoon, kunnes lopulta jalkani kuljettivat minut Raahe festivalin päälavan eteen, josta löysin Tiinan.
Ne festarit ei olis olleet mitään ilman Dannya tai koko kansan mäkikotkaa Matti Nykästä!
Kuitenkin 69eyes yllätyksen vuoksi muistutti siitä, miksi tänne asti oli raahauduttu.
You wanna rock? Vielä kysytkin.
Mielummin olisin ollut siinä taas pidempään, mutta kaikki hyvät asiat on ohikiitäviä.
Hyviä ihmisiäkin vielä löytyy!
Mutta haluamme siitä vielä lisää todisteita, ja kävelemme tien laitaan.
Pizzalaatikossa lukee määränpää, ja moottoritie on kuuma.
Oulu yritti ilmeisesti saada meidät vihaamaan itseään.
Meidän saapumispäivänä kaikki paikat oli kiinni, eikä ilmakaan erikoisen hieno ollut. Ei löydetty ovea Lidliin, ystäväisemme juna oli myöhässä, eikä aseman leikkipaikka ollut kummonen.
Ensimmäinen Ouluilta piti sisällään paljon Hynyyystä, naurua ja tarinoiden kerrontaa.
Seuraavinakaan päivinä Oulu ei näyttänyt parhaita puoliaan, vettä tuli taivaalta suht reippaasti.
Mutta Levykauppa Xn alennusmyynnistä löysin jotain todella kaunista.
Ei me muutakaan keksitty, niin hengattiin Finnkinolla dyykkaamassa poppareita.
Lidlin oven löytämisen jälkeen istuttiin ulkona, kunnes taivas kirkastui ainakin meidän kohdalta.
Lisää todisteita ihmisten hyvyydestä, pehmeät patjat ja sankaritarinat.
Seuraavana päivänä Oulu alkoi loistaa, kun johdatimme itsemme aamupalalle Pannukakkutaloon.
Meiningit jatkui kirsikkaostoksilla, ja sitä Finnkinolle jälleen.
Päätimme ilahduttaa hyvän ihmisen iltaa, ja valitsimme Makuunissa leffaa ainakin tunnin.
Pikaisesti näimme Elinan ja Valtterin, sekä Jeesusmummot.
"Kun pyhä henki koskettaa niin naurattaa niin paljon että melkeen tippuu lattialle!"
Seuraava aamu oli hyvä aloittaa juosten kirjastoon, joka muuten oli magee!
Siitä heti riensimme aamupalalle; paras pitsa ikinä! Kiitos elämyksestä!
Oli vuoro päivittäiselle Finnkino-hengaukselle, tällä kertaa kyllä ostettiin liput hienoon elokuvaankin.
Joo.
Pitkästä aikaa Karppisen ja Jaakon näin, kahvi oli hyvää.
Sitten me oltiinkin tekemistä vailla, mutta ei haitannut.
Koska aurinko päätti paistaa!
Ymmärrätkö, että tämä on se kesä mitä niin paljon on mietitty, mitä on niin kauan odotettu.
Se on tässä, se on nyt.
Maailma on meidän, nyt ei tarvitse miettiä.
Tehosekoitin soi, kieritään nurmikolla ja nautitaan kesästä.
Miten tämä kaikki tapahtui?
Miten päästinkään sinut niin nopeasti niin lähelle maailmaani?
Ja miten on mahdollista, etten ole katunut sitä hetkeäkään.
Hei tyttö sä taidat olla se.
Joo luulen, että olet mun lady number one.
Viimein poistuimme Oulusta, määränpäänä Kokkola.
Eikö tästä paikasta saa ruokaa?
Muuta kun Siwasta, jossa tulee vaan paha mieli?!
Onneksi paha mieli meni pois, kun R-kioskilta sai vihdoin, koko viikon odotuksen jälkeen, Coca-Cola Zero Cherryä! AH!
Kävelimme pitkän kivisen tien Meripuistoon, ja jäimme istumaan nurmikolle meren rannalle.
On aika hienoa, ja yksityinen omenan tuoksuinen bajamaja.
Hieman satoi.
Siirryimme liikenteen pariin, olimme Kokkolan suosituin turistinähtävyys sinä yönä.
Taivas oli täynnä pilviä, mutta makuupussissa oli lämmin.
Aamu alkoi porkkanoilla, pian saimme seuraksemme auringon.
Aika vain kului, sitten olimmekin taas pakkaamassa leiriämme.
Ihana saada vaihtaa muutama sana, kaikki ärtyneisyys katosi sekunnissa.
En voinut pyyhkiä sitä virnettä kasvoiltani.
Mutta tiedät kyllä mistä löydät meidät, jos ikävä iskee.
Ja pianhan siihen ilmestyitkin.
Onko hienompaa, kun täys kaatosade Never say dien soidessa lavalta?
Siinä oli jotain todella hienoa.
Keikka, se oli jotain loistavuutta.
Ei löydy sanoja, mutta virnistys kertoo kaiken.
Nautin joka sekunnista ja niiden miljoonasosista.
Kiitos.
Siitä lähdimme sitten läpimärkinä kohtikeskustaa, josta matkasin yön pimeydessä Turkuun.
Mikään ei ole niin mukavaa, kun kuiva huppari, villasukat ja lämmin viltti, kun ulkona sataa kaatamalla, eikä sulla ole kiire mihinkään.
Turku, kello 7.32 oli hiljainen.
Ajantaju erittäin sekaisin.
Mutta kahvia nassuun, ja kirpparin kautta ihmisten sekaan Ruissaloon.
Ihmiset oli kauniita, kuunnellen jazzia auringossa.
Mä vaan nautin kaikkien ihmisten ilosta, ja sekosin jo valmiiksi ajatellen loppuiltaa.
Jätkäjätkät, Kaija Koo, Soilwork, Disco Ensemble...
Niin hienoa.
AMORPHIS.
Voi kyllä.
PMMP toi ihmisistä erityisen paljon kauneutta esiin.
Onhan siinä tunnelmaa.
MUTTA SITTEN.
Yks mun elämäni suurimmista bändeistä, ah kuinka kliseistä.
Ja vihdoin mä pääsin todistamaan heidän soittoa livenä.
Jotain niin hienoa ettei sanat riitä.
Onnellisuus vaan virtaa mun kropan läpi, mä en hallitse itseäni mutta en haluakaan.
Noi miehet tuolla lavalla, äänet, jotka soi mun korvissa vieläkin, eikä muuta tarvita.
Eikö tämä ole jo laitonta, sydän halkeaa kun ajattelenkin noita hetkiä.
Transsissa suoritettu suuri urheilusuoritus, kävely Ruissalosta takaisin sivistyksen pariin, tuntui jaloissa sen verran paljon, että luulin etten enää ikinä kävele.
Ja laukku porautui läpi luiden.
Mutta jotenkin se kaikki unohtui, kun tuijotin auringonnousua.
Vaikka en ymmärtänyt, että se oli edes laskenut.
Olo oli hauras mutta vahva, niin katkeransuloinen.
Istuin viltti jalkojen ympärillä.
Eikä enää pelottanut.
Tarvitsen lisää.
#livingthedream
