Kaupunki alhaalla näyttää kauniilta

Pienenä ihmettelin, miksei kukaan kertonut, mitä onni on.
Näytti niin helpolta, kun ihmiset hymyilivät ja askeleensa olivat kevyitä. Ikään kuin he olisivat vain hukanneet huolensa. Kieltäytyneet kärsimästä. Ikään kuin pienimmätkin asiat tässä maailmassa toisivat ikuista onnea. Aika kului ja vuodet vierivät, sitä oppi yhtä sun toista. Oppi ettei kaikki kulje aina niitä raiteita, joita toivoisi. Sen kautta oppi arvostamaan yön tuoksua, sitä kuinka asfaltti kiiltää öisin, ja sitä kun saa vihdoin olla yksin kotona, ja hiljaa.

Oppi myös, ettei se aina ole niin helppoa.
Ei onni aina ole edes pieniä asioita.

 Ei se välttämättä olekaan kaikki Sisters of Mercyn albumit, tai kannullinen suklaateetä, saati valmiiksi saadut tumput. Ei se välttämättä ole sitäkään, että näkee siskonsa pitkästä aikaa tai että saa tuoretta leipää kotiovelle kannettuna. Ei uusi roskatynnyri, syksyn ensimmäiset poltetut kynttilät. Ei se, että saa vihdoin lähetettyä työhakemukset jotka ovat kummitelleet välilehtipalkilla viikkoja. Ei kotiinsa lukkiutuminen, ja hiljalleen itsensä syrjäyttäminen. Ei roskien ulos vieminen. Eivät maailman lämpimimmät villasukat eivätkä suloisimmatkaan kuvat kissoistasi. Ei se uusi huppari, joka toimii samalla merkkinä viimeisestä lukiovuodestasi. Ei edes ajatus Hampurin yllä välkkyvästä ilotulituksesta.

Tosin, kaikki on aina niin kovin suhteellista.
Sillä tänään onnea on pussillinen chilipähkinöitä.