epäkaupallisia mahtipontisia pienoismaailmoja

Aamu-usva kaupungin yllä.

Sitä oli hyvä tuijottaa aallonmurtajalta.

Ja palata hattivattitehtaan pariin tuntia myöhemmin.

Nauraa ja nauraa ja nauraa ja tuhota tuotoksensa.

Hieman opiskella, nostaa jalat seinälle.

Miettiä millaista elämä on, kun olemme jo sellaisia oikeita ihmisiä.

Viimein pukeutua ja lähteä syömään puoleen hintaan kallista pitsaa.

Kävellä iltahämärässä, hienoissa väreissä ja nauraa hieman lisää.

Hymyillä naamansa kipeäksi ja hukata murheensa.

Niin kannatti tehdä, se oli elämäni onnellisin sunnuntai.

Se, miten linnut nukkuvat, on oikeastaan ihan se ja sama.

Ja se, mitä printataan paperiin joka päättää tämän elämänvaiheen.

Julistetaan ylioppilaaksi sitten kompensaatiopisteillä tai rehellisillä onnistumisilla, aivan sama, en jaksa enää välittää. Vaikka se, miksi kypsyyskoe muuttui kivunsietokokeeksi ja kolme tuntiseksi hengitysharjoitukseksi, onkin aivan typerää. Mutta en minä sille nyt oikeastaan mitään voinut.

JÄÄTELÖÄKIN SAA SYÖDÄ MISSÄ JÄRJESTYKSESSÄ LYSTÄÄ.

Uusi ja vanha, hyvin nostalginen musiikki on tahdittanut elämääni.

Kaikki on kuulostanut niin hyvältä, että olisi tehnyt vain mieli sukeltaa äänien sekaan ja oppia niiden tavat ja mieltymykset. Haluaisin päästä toteuttamaan itseäni, haluaisin koskettimet sormieni alle, haluaisin unohtaa sen saaman stigman ja aloittaa puhtaalta pöydältä. Mutta taidan jättää ne hommat niille, jotka ne osaavat. 

Kaupungit hieman kauempana tarjoaisivat performansseja, oi niin kiinnostavan kuuloisia.

Oman kaupunkini tarjontaa katsastaessani ei silmiin pistä muuta kuin bingoa ja kirjallisuuspiiriä.

Mutta yksin en haluaisi nyt vaihtaa maisemaa, ja nyt tulisi jo kiirekin.

Haluaisitko olla mun kaveri? 

Olisi monia juttuja, joihin sellaista tarvitsisin.

Voisimme aloittaa huomenna, tarjolla olisi päiväretki painovoiman katoamiseen.

Mikäli haluaisit, voisimme myös eksyä paikoista parhaimpaan.

Tai lähteä sinne kirjallisuuspiiriin.

Kuljin kaduilla kesämusiikit korvissani ja täysien pisteiden tenttipaperi kourassani.

Luotin aurinkoon ja katukiveykseen ja siihen, että illalla pimeyden saapuessa saan sytyttää kynttiläni.

Askel oli kevyt, olo vallan mainio.

Kuuntelin tuulta tyhjällä rannalla, seuranani vain jättimäinen kalliolla istuva lokki ja pian järvelle katoava kalastaja. Leikin ajatuksella, mitä tapahtuisi jos pyytäisin kalastajaa ottamaan minut mukaansa, tai jos asettuisin lokin viereen tuijottamaan järveä. 

En tehnyt kumpaakaan, vaan vaihdoin rantaa ja etsin salaisia sopukoita ja kivisiä siltoja.

--

Kaipaan kissaani niin paljon, että siinä ei ole mitään järkeä.

Mutta tuon sametinpehmeän otuksen luo on vaikea päästä.

Ja ne, jotka sen kanssa jakavat arkensa, eivät siinä viihdy.

Katoavat mielummin sanaakaan sanomatta, mitään selittämättä.

Niinkuin niin monet kerrat aikaisemminkin.

Se vie minut joka kerta siihen iltaan,

kivirappusille ja lintujen lauluun,

viilenevään ilmaan ja sumeisiin silmiin.

Kaikki mitä niillä näki, oli kokoajan loittoneva hahmo,

rinkka selässään ja hiukset poninhännällä.

Päätin olla antamatta anteeksi.

tell her where the rain will fall,

and tell her she can have it all

Ja samalla salaa haluaisin lähteä itsekin.

Onneksi sukuun juuri liittyneet tytöt kutsuivat minut jo käymään Ruotsin puolella.

Tänään on ollut sellainen tavanomainen lukulomapäivä, kun avaa kirjat ennen silmiä ja keittää kahvia kolme pannullista enemmän kuin normaalisti. Sitten koittaa pysyä -aronien ja -abamoksien perässä muutaman tunnin, ennen kun luovuttaa tahtojen taistelun ja nappaa läppärin syliin vain hetkeksi.

Tavanomainen päivä pyykkivuoroineen, lehtileikkeineen ja sotkuisine lattioineen.

Kunnes soi puhelin,

ja yhtäkkiä ovet, jotka olisi ehkä mahdollista avata,

alkavat piirtää ääriviivojaan eteesi.