Mustaa ja valkoista, oikeastaan vailla nimeä.
Pakokeinoa ei ole, ethän edes tiedä, mitä pakenisit.
Saati minne.
Tai miten.
Tai miksi.
Onhan sulla kuitenkin musiikki. Oikopolku pelastukseen.
Tai kohti entistä suurempaa kurjuuden tunnetta.
Monien vuosien takaa mieleeni tulevat sanat, jotka romahduttivat.
Herättelen muistijälkiä, ja löydän ne.
Samoin tuloksin.
MITÄ MUSIIKKI ON?
Korvani eivät kuule, silmäni eivät näe.
Mitä se on?
Surullisia sointuja, kauniita sanoja, MITÄ?
Surua, sympatiaa, iloa, valoa?
Merkityksellistä, merkityksetöntä.
Ajatonta, ikuisuutta.
Korvani eivät kuule. Tunnen.
Voi hukuttautua, voi pelastua, voi piiloutua.
En unohda sointuakaan.
Silmäni avattiin. Näen nyt, kuinka sokea olet.
Ole vain.
Vielä hetki, tarvitsen sitä.
En vain tiedä kuinka kauan voin jatkaa näin.
Toivottavasti sinua ei herätetä illuusioistasi.
Mä ravasin hermostuneena ympäri kämppää.
Mä tärisin, en kyennyt kokoamaan ajatuksiani sitten ollenkaan.
En tiennyt, mitä mun olisi pitänyt tuntea.
Sitten sä olit siinä, mä menin täysin lukkoon.
Vanhan tottumuksen mukaan mä pidin suuni kiinni.
Mä en halunnut sanoa mitään, mä tiesin pilaavani kaiken.
Mutta mä tein sen!
YLPEYS TAI SIIS EI.
Olen pahoillani.
Ja mä tarkoitan sitä, vaikka et varmaan sitä usko.
Muistan, että vannoin että mua ei kiinnosta.
Etten mä välitä, että mä toivon sulle vain ja ainoastaan kaikkea pahaa.
Lupasin jatkaa elämääni ilman sua.
Mutta kyllä mä tiedän että mä en pysty siihen.
Vaikka ehkä pitäisi.
Ei kun ei.
Ja pyydän anteeksi loppuillankin sanoista.
Et sä olis niitä tarvinnut.
Ne oli liian rumia.
Ihmiset tekee toisistaan heikkoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti