arki on ollut aika rapsakkaa, josta kertoo hyvin se,
että join tänään aamukahvin ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon aamuviiden jälkeen.
kotiin olen palannut aina hyvin väsyneenä ja keho täysin murskautuneena,
mutta joka päivä olen menny takaisin.
vaikka melkein jätin menemättä,
kun kotimatka kulki valkoisten seinien ja valkotakkisten jäbien kautta.
ja taas täytyy mennä, tänään vain neljä tuntia myöhemmin.
etappeja jälleen kaksi: ensin nousevat kaljalavat ja sitten rauta.
--
elämä alkaa pakkautumaan laatikoihin
ja kohta olen taas toisaalla:
sivistyslaitos, metsä ja kymmenmetrinen parveke odottavat.
niin ja joo, monivuotiset mietinnöt ja unelmoinnit palkitaan,
silleen pikkuhiljaa, mutta aika rytinällä.
yksi aamu me käveltiin sata metriä pystysuoraan
ja löydettiin kaikennäköisiä elämänviisauksia keskeltä metsää.
yksi toinen aamu matkustin aivan yksinäin poriin seuraamaan sirkusta
alpakoineen, rynnäkkökivääreineen kaikkineen.
molempina päivinä, kuin niin monina muinakin, näytin väsyneeltä
vaikka todellisuudessa olin vain kasa riekaleita
jotka eivät kykene tuntemaan väsymystä saati väittämään vastaan.
mutta jeesusteipillä se kaikki saatiin kasaan ja saadaan huomennakin.
jotain jos tästä yksinäisestä arjesta on oppinut, niin sen
että olen niin hyvässä turvassa ne kaksi kolme päivää viikosta
ettei ole väliä kuinka paljon pelottaa viikon loppuina päivinä.
vietän viimeisiä päiviä ja palauttelen avaimia.
eli ei mitään uutta tämän auringon alla.
kai.
