perjantai 26. syyskuuta 2014

Wait for the punchline and it may never come

Julmetut seinät!

Olen tuijottanut niitä tänä vuonna aivan liikaa, mutta silti lukittauduin jälleen niiden sisään moniksi päiviksi liikkumatta ulos. Mutta sellaista se on, kun pää tekee tepposia. Kerran minä vielä saavutan nykyistä paljon stabiilimman tilan, eikä joka yö tarvitse arvailla, mitä seuraavana aamuna kuuluu.

kaikki olisi 
niin 
saatanan kaunista

Paljon aikaa on kulunut kuvitellessa mustia kaakeleita ja raidallisia pyykeitä
kasaa kenkiä eteiseen ja kolmea likaista kahvikuppia.
Kaikki olisi väsyneitä sen härdellin jälkeen jonka tuloksena olisi koti
ja vaikkei kumpikaan virallisesti osaa pedata, niin siitäkin selvittäisiin,
Selvittäisiin, vaikka tulisikin hetkiä jolloin kaikki katoaisi hiljaisuuteen ja sekottuisi yhdeksi suureksi massaksi vieden olemuksellaan kaiken hengitystilan.
Niitä seiniä voisin tuijotella,
mitkä ne ikinä ovatkaan.


Pimeän sävyttämiä tansseja, vaiko upeita ihmisiä ja upea lauluntekijä.
Tekisi mieli taas jakautua kahdeksi ja kokea kaikki.
Tänään kadut oli kiillotettu sateella ja niistä heijastuvat valot sai kaupungin näyttämään yhdeltä suurelta leikkikentältä. Silti oli vielä kieltäydyttävä karusellin kyytiin astumisesta ja lähdettävä viettämään iltaa teekupin ja upean musiikin seurasta.

Huomenna haluaisin vain loikoilla,
haluaisin unohtaa että maanantaina täytyy vielä kisailla,
ja nousta vasta illalla kun alkavat niin kauniit juhlat, ettei niistä vain voi jättäytyä pois.

Olen tänään todella onnellinen,
ja se tuntuu todella hyvältä.
En liiemmin jaksa ajatella,
saivatko sensorit mitään järkevää luettavaa toimestani.

Istuen sukkapuikkojen kanssa loossin nurkassa,
ja nauraen poskilihaksensa jumiin oli hyvä palkita itsensä tämän päivän aherruksesta,
ja visiitistä paikkaan, jossa on noin kuusi tuhatta seitsemänsataa päivää sitten käynyt syntymässä.

Akuuttia valittamisen tarvetta ei ole,
mutta kieltämättä odotan jo maanantaita,
jolloin voi vajota kotoisia rappusia pitkin maan alle, 
nauttia oluen ja huokaista helpotuksesta.

perjantai 19. syyskuuta 2014

epäkaupallisia mahtipontisia pienoismaailmoja

Aamu-usva kaupungin yllä.
Sitä oli hyvä tuijottaa aallonmurtajalta.
Ja palata hattivattitehtaan pariin tuntia myöhemmin.
Nauraa ja nauraa ja nauraa ja tuhota tuotoksensa.
Hieman opiskella, nostaa jalat seinälle.
Miettiä millaista elämä on, kun olemme jo sellaisia oikeita ihmisiä.
Viimein pukeutua ja lähteä syömään puoleen hintaan kallista pitsaa.
Kävellä iltahämärässä, hienoissa väreissä ja nauraa hieman lisää.
Hymyillä naamansa kipeäksi ja hukata murheensa.

Niin kannatti tehdä, se oli elämäni onnellisin sunnuntai.


Se, miten linnut nukkuvat, on oikeastaan ihan se ja sama.
Ja se, mitä printataan paperiin joka päättää tämän elämänvaiheen.
Julistetaan ylioppilaaksi sitten kompensaatiopisteillä tai rehellisillä onnistumisilla, aivan sama, en jaksa enää välittää. Vaikka se, miksi kypsyyskoe muuttui kivunsietokokeeksi ja kolme tuntiseksi hengitysharjoitukseksi, onkin aivan typerää. Mutta en minä sille nyt oikeastaan mitään voinut.

JÄÄTELÖÄKIN SAA SYÖDÄ MISSÄ JÄRJESTYKSESSÄ LYSTÄÄ.

Uusi ja vanha, hyvin nostalginen musiikki on tahdittanut elämääni.
Kaikki on kuulostanut niin hyvältä, että olisi tehnyt vain mieli sukeltaa äänien sekaan ja oppia niiden tavat ja mieltymykset. Haluaisin päästä toteuttamaan itseäni, haluaisin koskettimet sormieni alle, haluaisin unohtaa sen saaman stigman ja aloittaa puhtaalta pöydältä. Mutta taidan jättää ne hommat niille, jotka ne osaavat. 

Kaupungit hieman kauempana tarjoaisivat performansseja, oi niin kiinnostavan kuuloisia.
Oman kaupunkini tarjontaa katsastaessani ei silmiin pistä muuta kuin bingoa ja kirjallisuuspiiriä.
Mutta yksin en haluaisi nyt vaihtaa maisemaa, ja nyt tulisi jo kiirekin.

Haluaisitko olla mun kaveri? 
Olisi monia juttuja, joihin sellaista tarvitsisin.
Voisimme aloittaa huomenna, tarjolla olisi päiväretki painovoiman katoamiseen.
Mikäli haluaisit, voisimme myös eksyä paikoista parhaimpaan.
Tai lähteä sinne kirjallisuuspiiriin.


Kuljin kaduilla kesämusiikit korvissani ja täysien pisteiden tenttipaperi kourassani.
Luotin aurinkoon ja katukiveykseen ja siihen, että illalla pimeyden saapuessa saan sytyttää kynttiläni.
Askel oli kevyt, olo vallan mainio.

Kuuntelin tuulta tyhjällä rannalla, seuranani vain jättimäinen kalliolla istuva lokki ja pian järvelle katoava kalastaja. Leikin ajatuksella, mitä tapahtuisi jos pyytäisin kalastajaa ottamaan minut mukaansa, tai jos asettuisin lokin viereen tuijottamaan järveä. 
En tehnyt kumpaakaan, vaan vaihdoin rantaa ja etsin salaisia sopukoita ja kivisiä siltoja.
--

Kaipaan kissaani niin paljon, että siinä ei ole mitään järkeä.
Mutta tuon sametinpehmeän otuksen luo on vaikea päästä.
Ja ne, jotka sen kanssa jakavat arkensa, eivät siinä viihdy.
Katoavat mielummin sanaakaan sanomatta, mitään selittämättä.
Niinkuin niin monet kerrat aikaisemminkin.

Se vie minut joka kerta siihen iltaan,
kivirappusille ja lintujen lauluun,
viilenevään ilmaan ja sumeisiin silmiin.
Kaikki mitä niillä näki, oli kokoajan loittoneva hahmo,
rinkka selässään ja hiukset poninhännällä.

Päätin olla antamatta anteeksi.

tell her where the rain will fall,
and tell her she can have it all

Ja samalla salaa haluaisin lähteä itsekin.
Onneksi sukuun juuri liittyneet tytöt kutsuivat minut jo käymään Ruotsin puolella.


Tänään on ollut sellainen tavanomainen lukulomapäivä, kun avaa kirjat ennen silmiä ja keittää kahvia kolme pannullista enemmän kuin normaalisti. Sitten koittaa pysyä -aronien ja -abamoksien perässä muutaman tunnin, ennen kun luovuttaa tahtojen taistelun ja nappaa läppärin syliin vain hetkeksi.
Tavanomainen päivä pyykkivuoroineen, lehtileikkeineen ja sotkuisine lattioineen.

Kunnes soi puhelin,
ja yhtäkkiä ovet, jotka olisi ehkä mahdollista avata,
alkavat piirtää ääriviivojaan eteesi.

lauantai 13. syyskuuta 2014

Kaupunki alhaalla näyttää kauniilta

Pienenä ihmettelin, miksei kukaan kertonut, mitä onni on.
Näytti niin helpolta, kun ihmiset hymyilivät ja askeleensa olivat kevyitä. Ikään kuin he olisivat vain hukanneet huolensa. Kieltäytyneet kärsimästä. Ikään kuin pienimmätkin asiat tässä maailmassa toisivat ikuista onnea. Aika kului ja vuodet vierivät, sitä oppi yhtä sun toista. Oppi ettei kaikki kulje aina niitä raiteita, joita toivoisi. Sen kautta oppi arvostamaan yön tuoksua, sitä kuinka asfaltti kiiltää öisin, ja sitä kun saa vihdoin olla yksin kotona, ja hiljaa.

Oppi myös, ettei se aina ole niin helppoa.
Ei onni aina ole edes pieniä asioita.


 Ei se välttämättä olekaan kaikki Sisters of Mercyn albumit, tai kannullinen suklaateetä, saati valmiiksi saadut tumput. Ei se välttämättä ole sitäkään, että näkee siskonsa pitkästä aikaa tai että saa tuoretta leipää kotiovelle kannettuna. Ei uusi roskatynnyri, syksyn ensimmäiset poltetut kynttilät. Ei se, että saa vihdoin lähetettyä työhakemukset jotka ovat kummitelleet välilehtipalkilla viikkoja. Ei kotiinsa lukkiutuminen, ja hiljalleen itsensä syrjäyttäminen. Ei roskien ulos vieminen. Eivät maailman lämpimimmät villasukat eivätkä suloisimmatkaan kuvat kissoistasi. Ei se uusi huppari, joka toimii samalla merkkinä viimeisestä lukiovuodestasi. Ei edes ajatus Hampurin yllä välkkyvästä ilotulituksesta.

Tosin, kaikki on aina niin kovin suhteellista.
Sillä tänään onnea on pussillinen chilipähkinöitä.

maanantai 8. syyskuuta 2014

Life, that's what it is

Kerran aikaisemminkin istuimme tämän oven edessä ja söimme juustopatonkia. Olin tuolloin ensimmäistä syksyäni lukiossa, vielä vailla pienintäkään pelkoa kirjoitusten lähestymisestä saati siitä, riittävätkö rahat viidensadan kilometrin bensoihin vai täytyykö turvautua julkiseen liikenteeseen. 

Se oli miltei kaksi vuotta sitten.
Nyt istuimme siellä jälleen, allani oli sama viltti ja vieressäni sama sankari, kuin edelliskerralla. Jälleen oli mukanamme myös juustopatonki, ja jälleen saimme luoksemme kahvintäyteisen termarin. 
Tällä kertaa kaikki aivojeni sopukat olivat täyteen pumpattuna psykologiaa sekä espanjan kielioppia, kirjoitukset olivat alkamassa tämän viikonlopun jälkeen ja ajatus rentoutumisesta tuntui kaukaiselta.

Onnekseni olin jälleen väärässä. Ei siihen tarvittu kuin vilaus uutuutta hohkaavasta taustakankaasta, kun oli stressi vaihtunut tanssitunnelmaan, innostukseen ja aivan piinaavaan jännitykseen siitä, mitä yllätyksiä varallemme oli järjestetty.

it's like a symphony of lies
and it's playing down here 


Kirjoittamattomia säännönmukaisuuksia, kuten se korvasta korvaan yltävä virne, käsimerkit täysin normeista poikkeavilla merkityksillä ja merkityksellisesti pyörivät ranteet.
Kovan ponnistelun jälkeen sain pidettyä sisälläni sen sisäelimet sulattavan tunteen, joka nostattaa kyyneleet silmiin ja muistuttaa elämän ihanuudesta.
 Ja jonka saavat aikaan ainoastaan ne ensimmäiset sävelet.

Kun taivasta oli kurkoteltu ennätyksellisen pitkään, valtasi mieleni positiivinen pelko siitä, miten tämä vielä kasvaisi. Katosimme Chicagon yöhön, kiertelimme ja kaartelimme, yritimme pukea sanoiksi sitä, minkä molemmat tiesimme olevan totta.

..että nämä juhlat olivat vasta alussa.

Kodin muodostivat tällä kertaa jälleen betoni ja taivaan kansi.
Kysymykset, tarkoituksella voittehan hyvin, ovat niitä parhaita ainakin jos kysyjä on oikea.  
Hetket, joina niitä on esitetty, vilisivät mielessäni pakottaen minut hymyilemään ja olemaan ainoastaan ja vain tyytyväinen elämääni.


Ei se vielä merkinnyt mitään, että väsymys painoi koko olemusta kasaan eikä oleminen ollut mielekästä mitenkään päin. Näihin tilanteisiin on aina olemassa selviytymiskeino, siinä on viisi kirjainta ja paljon juustoa. Ja mitä kaikkea tuohonkin substanssiin voi nykyään liittää. Niitä ulkona istuttuja talviöitä, taskunpohjalta löytyneitä kolikoita, liftausreissuja..

Selvitimme tiemme jälleen tuohon täydelliseen kuplaan, josta ei haluaisi ikinä palata arkeen. Valot olivat vahvoja ja niitä oli paljon. Bassorumpu otti sydämenlyönnit hallintaansa, kaikki väsymys ja uupumus, kaikki paha tästä maailmasta oli kadonnut. Kaikki, millä oli merkitystä, oli siinä aivan silmien edessä, paistattelemassa ansaitsemassaan suosiossa.

Olin täynnä musiikkia ja onnea. Hetki hetkeltä niiden määrä kehossani kasvoi.
En enää kokenut tarvetta kontrolloida tuntemuksiani, ja niin valuivat onnen kyyneleet pitkin poskiani punaisten valojen niissä kiiluen. En olisi halunnut sen ikinä loppuvan.
Tiedättekö, siinä on tiivistettynä onnellisuus neljään minuuttiin ja kymmeneen sekuntiin, neljään sanaan: Still waters run deep.

Useiden kiitosten ja useiden kumarrusten rinnalla tämän kertaiset olivat suurimpia.
En osaa enkä uskalla kuvitella, kuinka hieno oli tunnelma paineaidan toisella puolen.
Käteeni päätyi kiitos lasipullon muodossa, olin yhtä hymyä, en ymmärtänyt sen olevan ohi.
Nämä vuorokauden kestäneet syntymäpäivät kaikkine tansseineen olivat loppumassa,
eikä korvaavia tapahtumia järjestettäisi kahteen kuukauteen.
Sekään ei kuitenkaan kyennyt järkyttämään sitä helvetin hienoa tunnetta,
joka hallitsi koko baaria.


Maailmantähdet kompuroivat kiitoradoillaan ja ruumiinosat tuntuivat irtonaisilta.
Vaikka tietyt osat minusta olisivat halunneet jatkaa juhlintaa vielä toisen vuorokauden, niin ratkaisevilla hetkillä koulunkäynnin muistava puoleni heräsi ja käänsi askeleet kohti höyhensaaria.
Verkkokalvoilla välkkyivät valot vieläkin, eikä rumpujen pauke ollut hiljentynyt, kun viimein sai itsensä oikaistua. Aamulla en ollut varma liikuntakyvystäni, enkä mistään muustakaan.

Kaikki oli epätodellisen todellista ja aivan mahtavaa.

Jos olisitte kertoneet minulle vuosia sitten päätyväni elämään näitä seikkailuja, en mitä luultavammin olisi uskonut sanaakaan. Enkä täysin käsitä vieläkään, että kaikki tämä todella tapahtuu.
Sekuntiakaan en vaihtaisi. En mihinkään.

torstai 4. syyskuuta 2014

I am sure we could synchronize agendas

Olen onnekas voidessani pyöräillä kouluun järven rantaa pitkin
tai vaihtoehtoisesti törmätä samoihin naamoihin aamu toisensa jälkeen samoissa lokaatioissa.

Kylmän luentosalin ja elokuvaillan jälkeen oli
lämmin lämmin lämmin ilta
se oli oranssi ja sininen
kaupunki peitti tähdet
sen kerran ei ollut kiire.

Monen kummastuksen hetken jälkeen päätin ottaa salen muovipussin mukaani tienlaidasta, löytäen pommin, vinyylilevyn ja keltaisen plo-huivin. Haluaisin löytää niiden omistajan,
sinut, joka liftasit maanantaiaamuna tampereelta turkuun.
Soita mulle 040xxxxxxx


Aamuradio puhuu espanjaa ja soittaa suomalaista musiikkia,
ajattelen nuuskamuikkusen sanomia 
ja kysyn googlelta mikä oli minua kiinnostavampaa,
miltä mahtaa näyttää luonnonsuojelijan näköinen mies?

 Olen saanut piirtää monta rastia to-do-listaan,
ja kerrankin neulon jotain itselleni.
Yhden pitkään nurkissa pyörineen projektin saan luovuttaa viikonloppuna eteenpäin,
siinä vaiheessa kun tansseista 2/3 on vielä edessä.

Muistatko kun kiipesit takapenkiltä pelkääjän paikalle
ja kun halusit itsekin kuulla mistä linnassa puhutaan.
Kun palaat, leikitäänhän pallomeripalloilla taas?

..oo-o-oh you're in the army now

tiistai 2. syyskuuta 2014

Gimme gimme velvet touch

Olin juuri jättänyt kaksi Putin-juustopakettia jääkaappiin,
lukenut viisikymmentäkolme sivua psykologiaa
ja pystyttänyt hiukseni,
kun piti vaihtaa maisemaa.

Kohteena eläintarhakaupunki,
Ähtäri, jonka lumileopardi jäisi tällä kertaa näkemättä.

Epäilin, oliko siinä mitään järkeä.
Mutta tähdet taksin katossa
kertoivat, että kaikki menisi hyvin.

En voi väittää että ne olisivat olleet väärässä,
sillä ilta oli aivan loistava.

samettia, discopalloja,
sokeuttavia valoja,
tunnetta ja tungosta,
niin paljon energiaa.

Ja yön ollessa pimeimmillään
tapasimme pitkästä aikaa, mutta edelleen
oli hymy ennallaan
muistuttaen miksi tätä kannattaa tehdä.


Aamulla oli kylmä, taivas näytti pahoinvoivalta.
Seitsemän minuutin junamatka toi minut 90-luvun teemapuistoon,
jossa ei näkynyt ristin sielua yhden yksinäisen torimyyjän lisäksi.
Hetken kuljettuani jäin järven rantaan hokemaan kirjainyhdistelmiä

é aste ó amos asteis aron

Edellisestä illasta oli jäljellä enää hiuksiin jumittunut tupakan haju,
sekä verkkokalvoilla vielä siintävät varjot.
Kaikki oli aika hyvin
siinä vanhan jenkkiauton ympäristössä,
jossa luotiin uusia kansantaruja ja
kirottiin liian hyvin voivia ihmisiä.

Loistava idea Itä-Suomen visiitistä jäi unholaan
ja lähdimme kotia kohti, kun taivas viimein näytti terveeltä.
Silmät halusivat mennä kiinni, mutten antanut.

Vihdoin kotiin palattuani oli minua vastassa
pussillinen pullaa ja noin sadan aamun päästä
siviiliin palaava sotapoika.
Hän poistui ja olin hetken keskellä hiljaisuutta.

Viikon päästä palaisin taas
enkä sitten lähde
pitkään aikaan.
np. YUP - Pahassa paikassa