I'm waiting for the night to fall, I know that it will save us all

Olisin voinut kirjoittaa myös huomenna,

mutta hiukseni ovat hamppuiset tänään,

kun luin puhelinluettelon kannesta kanteen

löytäen aarteita, vihreitä onnenlappusia.

Orava halusi sisälle mutta en päästänyt,

sen sijaan keitin teetä,

istuin keittiön lattialla loppuillan,

kunnes nukkumaanmenon sijaan lähdin keinumaan.

Keinu vinkui kilpaa huutavien lokkien kanssa,

olo oli kevyempi kun vuosiin,

se teki taivaasta hienon värisen.

Ihmissydän ei kykene tuntemaan niin paljon rakkautta,

kun pimeys tarjoaa.

Hiljenneet lokit palasivat,
käskivät minut kotiin,
kylmä hiekka jaloissa ei ollut tarpeeksi kylmää huomatakseni
unohtaneeni kenkäni keinuun.

Se lienee toissijaista,

että en kuunnellut montaakaan laulua,

jotka kertoisivat hyvistä asioista.

Että oikeastaan päässäni ei ollut mitään mainitsemisen arvoista,
mutta sen halusin kertoakin.

En välttämättä ollut aivan kunnossa,
merkityksetöntä,
sillä sinä olit siinä.
En ehkä hymyillyt samoin kun aamunkoitteessa,
tai edellisenä iltana.
Mutta se olo ei ollut mihinkään kadonnut.

Olin vielä turvassa.
Lopulta hyvinkin kunnossa.

Saan yksin vaeltaa, kävellä pimeitä kujia

Yksi, kaksi;
kuukausia;
ei mitään sanottavaa.

PALUU NÄILLE KULMILLE..

Edellinen visiittini Vuorelaan tapahtui kaksi vuotta sitten.
Vastaanotto oli yhtä lämmin,
siitä olisi voinut tulla kotini,
olisin elänyt toisen elämän.

Olisin voinut vanheta heidän kanssaan.
Asua siellä, juosta aamuisin kouluun.

Olisin voinut pitää siitä ja siirtyä sittemmin etelään.
Olisi kuitenkin vaatinut ihmeen, jotta olisin päässyt tuohon oppilaitokseen.
Olisi kuitenkin ollut mahdotonta tehdä unelmista totta.

..TUNTUU OUDOLTA

Lähdin valojen saateltavaksi Kuopioon.

Hieman harhailua, lopulta oikea osoite ja maailman raikkainta nestemäistä ananasta.
Akvaario baaritiskin päällä ei hajonnut, enkä ollut ennen nähnyt niin vinoa meritähtä.

Olihan se kummallista,
kun kaikista oudoimmat ajatukset joutui pitämään aivoissaan,
eikä voinut sopertaa niitä sekavin sanoin Tiinalle.

Eturivikin oli jossain määrin tyhjä,
tanssilattia vilkkui ja valot sokaisivat.
Sen keskellä olivat onnelliset sävelet,
aina sydämen sykettä kiihdyttävät riffit,
ajattomia eleitä ja rituaaleja.

Pyöritte ennen aikojanne.

New day for a mission
Another sunrise in your heart

Lähdin kai aikaisin nukkumaan,
olisi kai ollut paljon nähtävää ja kuultavaa.
Riitti kuitenkin, että pois kävellessäni tuoksui kesäyöltä,
ajomatkaani oli toivottu turvalliseksi ja halit olivat pitkiä.

It ain't over.

Kävelin muistojen täyttämillä kaduilla Jyväskylän.
Tämäkin olisi voinut olla kotikaupunkini.
Ja ehkä vielä onkin.

Vieraat kutsuivat juhlimaan kanssaan.
Oli helppo kertoa olevansa estynyt,
olevansa vain läpikulkumatkalla.

Mutta niinhän me kai olemme kaikki,
enemmän tai vähemmän.

Aina kesken ja hieman erillään.
Vähän kummallisia koulutusasioita,
aika paljon turhaa vastuutehtävien hoitoa.
Hierontaa ja sohvalla makoilua,
kissatarroja nurkasta toiseen.

Vielä liian kuuma yö pöydän alla,
jalkaproteeseja ja mallinukkejen käsiä, sekä täydellinen asunto.
Kuokkala, Halssila, Ysitie, Haukiluoma, koti;
siinä viimeisetkin käänteet.
Jälleen pinkkiin taittuvia hiuksia ja oma sänky.

Niin Viimeisen Atlantiksen soimaan lähtemisestä oli kulunut 356 kilometriä,
ja Silinteritie päättyi Lutakonaukiolle.

Saan seistä paikalla
hyväillä jaloillani maata joka nukkuu,
saan järjen kadottaa

np. Kuolleet Intiaanit - Nocturno naulaa kohtalon

hieman huvia, seikkailua, elokuvia

(Pitäisi tehdä kaikkea muuta, kun yrittää saada näitä päiviä koottua sanoiksi.)

Niin se on, maailma muuttuu.

Päivä päivältä tunnen nämä kulmat enemmän omikseni.

Ei montaakaan viikkoa, kun en olisi voinut edes kuvitella voivani hyvin tässä kaupungissa.

Mutta nyt en osaisi kuvitella itseäni muualle.

Astun aamuisin ovesta ulos ja pyöräilen muutaman satametriä rantaan juomaan aamukahvin.

Istun siellä, yritän lukea ja nautin auringosta, ihmettelen lintuja ja käännän pääni pienemmänkin rasahduksen kuullessani.

Saa olla rauhassa, saa olla näkymätön, 

saa olla hukassa.

Ei tuntunut oikeasti edes pahalta lähteä vapaaehtoistelemaan.

(Vaikka se olikin suht rassaavaa sekunneittain)

Millaista on olla koko ilta hattarassa?

Ensin sitä myymässä, sitten ajatusmaailmallisesti hattaranmuotoisessa maailmassa.

Ilmassa kimalteli sokeri, aurinko paistoi ja ihmiset iloitsivat.

Lämmöstä ja sokerista.

Keppihevosista ja kaarnalaivoista.

Hiljaa iloitsin sinusta.

Ja siitä, että maailma osaa pysäyttää itsensä kun sen aika on.

Tuijotin järveä, ikään kuin siinä olisi ollut jotain ihmeellistä.

(Olihan siinä, nimittäin se kaikki.)

Kuuntelin ääniä enkä halunnut kuulla mitään muuta.

(Vaikka en ole täysin varma siitä, mitä kuulin.)

Olisin voinut jäädä siihen.

(Mutta universumi tahtoi toisin.)

Jokainen on laulun arvoinen, toiset vaan enemmän kun toiset

Joku kysyy, meetsä sinne ja sinne,
puistan päätä ja sitä sitten ihmettelen
Kun tienviitat näyttää kaikkialle,
ja kaikissa lukee maailmalle

Tyhjiä teitä paljon aurinkoa ja tietoisuus kesän saapumisesta ja alkamisesta ja loppumattomuuden tunteesta ja lomasta ja kesästä ja susta ja auringosta ja kaikesta uudesta musiikista.

Olen kirjoittanut aika monta sanaa ylös, sinne sun tänne, jokaisen käsiin saamani paperin nurkkaan ja kaikkialle. Silti päiväkirja on taas käsite joka tuntuu vieraalta. Mielummin raportoin eräälle tytölle pohjoisesta. Ajattelen mutta en tarpeeksi ja silti liikaa.

Toisinaan olisi vain parempi olla hiljaa,

että kaikki eivät miettisi mitkä lääkkeet on unohtanut ottaa.

Pihassa kisakatsomoa ja kauniita ajatuksia kouluhommien suorittamisesta.

Ilta-aurinko ja aika hienoja asioita.

Jotain aika hienoa vieressä.

..eikä kukaan pääse lähemmäksi taivaanrantaa

Ja niin ei kaduttanut pätkääkään siirtää velvollisuuksia aamuyölle ja istua kalliolla siihen asti että aurinko väsyi tämän kaupungin valaisemiseen.
Tämän kevään viimeiset oppitunnit kuluivat aika nopeasti.
Muutamat puhelut ja taidetehtäviä kesälle.
Kaksi nopeasti ja vähän sinnepäin vastattua koetta, viimehetken kavennukset käsinommeltuun korsettiin ja hiukset pystyyn, hetken kriiseilin housuja jalassani.
(Ja kuinka voi kävellä muilla kengillä kuin Converseilla? Miten niitä ajetaan?)

Mutta oli se sen arvoista.
Vähän liian hieno johtajuuskurssin päätösgaala, ulkona riehuva ukkonen, Tauskia tulkinnut duo ja aika mahtavaa ruokaa. Viimeisiä kertoja näki noita puolituntemattomia kasvoja ja pääsi puhumaan niitä näitä.
Kokonaisuutena hajottava, palkitseva ja inspiroiva kurssi oli nyt ohi, se työn ja tuskan takana ollut paperipino palkittiin parhaana laatuaan, stipendit napsahti meille ja saatoimme poistua paikalta onnistujina.

Told you so.

(Ja verratessani juuri kirjoittelemiani lauseita niihin johtajuutta analysoiviin yksilöihin, en voi uskoa että olen joskus onnistunut niin fiksun kuuloista tekstiä luomaan. Saati sitten niin fiksua, että yhteiskuntaopin pisteet muuttuivat heikosta Eximiasta lähes-laudaturiksi; vahva E ja tyytyväisyys.)

np. Nyrkkitappelu - Onksul lupa pitää kivaa?

Don't let the story in your eyes ever stop burning up so bright

Sillon satoi ja minä pyöräilin.

Vaaleanpunainen jopo, pohjattomat Converset ja syvälle päähän vedetty pipo.

Taas voisin sanoa ei mitään järkeä mutta milloin se olisi minua estänyt.

Kaivoin kameran laukusta, betoni näyttäytyi harmaana kuin ennenkin.

Eivätkä sadepisarat antaneet armoa, vaan tekivät ilmastakin harmaan.

En minä pahoin voinut.

Minä mietin vain.

Sinusta teimme virheen vuosi sitten.

Minusta se ei ollut virhe, vaan jotain äärimmäisen kaunista.

Kasvoin ihmisenä kun uskalsin päästää sinut lähelle.

Kaikki teehetket, kävelyt ja keskustelut, eivät ne olleet virheitä.

Ei ollut virhe voida hyvin. Ei ollut virhe nauttia elämästä.

Mutta pelkäämään alkaminen oli virhe.

Siitä on vain kuukausi.

Sen jälkeen se ei poistunut hetkeksikään.

Vaikka hymyilin, olen piilottanut tunteita ennenkin.

Ei sanoillani liene merkitystä, et sinä näe niitä, etkä katso silmiin.

Minä jatkoin matkaani.

Keinuminen ei voi paljoa erota avaruudessa olosta.

Sen tunteen keskeytti puhelimen soiminen.

Sama baari, sama pöytä, sama nainen.

Hän soitti kysyäkseen voinko hyvin.

Kuinka tuohon vastaamaan.

Kaivoin taskustani kamman, sahasin polveni poikki.

Toivotin hyvää illan jatkoa ja jatkoin keinumista.

Näkökenttä ja ymmärrys kapeni,

huomasin nauravani.

Halusin soittaa sinulle,

ei minulla olisi mitään sanottavaa ollut,

olisin halunnut nauraa kanssasi.

Kun ensimmäinen koiranulkoiluttaja kulki ohitseni, 

lähdin kotiin.

Osaan jo olla itseni kanssa, ymmärrän itseäni ja ajatuksiani.

On tehtävä uusia asioita, otettava riskejä ja luottaa niihin.

On luotava koko maailma uudelleen.

Rankkaa, välttämätöntä.

Mahdotonta, en usko.

Mutta sain ruusun, eli kaikki on hyvin.

And those who live are those who dare

Missä on rakas tai ystävä parhain, siellä sun paikkasi tänään jo on

Juoksen juoksen juoksen juoksen juoksen juoksen juoksen.

Ajatuksissani tein sitä jo huomenna.

Sitten se heijastettiin seinälle.

Se näytti huonolta.

Ja niin käskettiin luopua suurimmista määristä toivoa.

Ei se ollut vaikeaa, näin sen seilaavan jo kauaksi.

Vaikeaa oli vain ymmärtää ja käsittää, kehittää jotain uutta.

Ei siinä ollut mitään järkeä.

Ei siinä ollut mitään järkeä.

Voisin toistaa sen sata kertaa.

Ei siinä ollut mitään järkeä.

Kerkesin jo uskomaan ja toivomaan, rakastuin mielikuvaan.

Sitten harhailin, harhailin pitkään.

En olisi luultavasti huomannut seiniä, saatika sinua, vaikka olisin kävellyt päin.

Kaivoin vanhan projektini esille.

Se on niitä jotka eivät ikinä valmistu.

Olinkin jo kaivannut sitä, miltä maailma näyttää linssin läpi.

Vaikka ei siitä vielä tullut mitään, minä vain harhailin.

Mutta keskiviikon taittuessa torstaihin oli elämä jo kirkkaampaa.

Sinä päivänä sain kaiken tehtyä.

Kissaterapiaa ja virkkuukoukkupelleilyä.

Kouluhommat luistivat.

Sulloin pyörän pieneen punaiseen Peugeottiin ja siirsin sen kaupunkiin.

Illan hämärässä lähdin kohti musiikkia.

Istuin pöydän nurkassa virkaten ja viiniä juoden.

Rockwalli ja ne legendaariset Mustikat soivat taustalla.

Ja ihmeelliset coverit.

Aivan odottamattomat.

Ja yllättävän hyvin toimivat.

Se oli sumua täynnä.

Näkökentän oikea alanurkka vei huomioni ja sai minut hokemaan päässäni sanoja sekaisin vailla järkeä saatika liitoskohtia. Oli muutettava näkökenttä toiseen, mutta ei se mitään pelastanut;

ajatukset yhtä pyörremyrskyä ja paperilla vain katkonaisia lauseita.

Nauru jalat nauru sinä

musiikissa musiikista musiikkiin

kaipaus mahdollisuus ikuisuus

Sinä sinä sinä.

Jouduin kiitämään ajatuksiani pakoon,

etteivät ne olisi tulleet ulos liian aikaisin.

Illat menevät jo sekaisin.

Ne sekunnit ovat olleet pitkiä.

Iltaa pidempiä.

Niihin sekunteihin on kuulunut katukiveystä ja kamalaa kipua.

Kohtuuttomia uhkauksia ja kaiken sen ruumiillistuma mikä on pelottanut.

Ja pelottaa. Pelotti.

Ei enää.

Ei enää sekuntiakaan.

Ei tarvitse.

Elämällä on tapana korjata itsensä, aina lopulta.

Olisin kulunut loppuun, painunut taakan alla.

Muistin kuin muistinkin, ajoissa olevani ihminen.

Puoltoistavuotinen serkkuseni ja yksi häsläävä kultainennoutaja tekivät hyvää.

Oikea ajoitus, tämän maailman viattomimmat asiat. Puhtaimmat ja kauneimmat.

Hän kävelee jo. Ja koira ui.

Illan tullen olin jo palannut ja astelin kaikkien aikojen mukavimman ovimiehen ohi TTT-klubille.

Hienoin mesta ja aivan nerokas mies lavalla kitaransa kanssa.

Encore muutti valot punaisista sinisiin.

Hän soitti ja lauloi pitkän aikaa, mutta se tuntui aivan todella lyhyeltä hetkeltä.

Ja se ilta kokosi kaiken yhteen.

Istuin siellä taas virkaten.

Ja olin salaa hukannut huoleni.

Muistat myös sen että hyvyys on totta
ja unohdat pettymykset, turhat työskin
näet elämän arvon  ja omasi myöskin

Things you can resist, things you can not

Toisinaan historian opiskelun sijasta on parempi keskittyä tekemään sitä.
Nyt en aio pysähtyä ja jättää mitään näkemättä.
"Haluaisin päivän ajan elää sun elämää"
Ei kannata, se ei ole terveellistä.

Vaikka tältä elämä kai kuulostaa.

Musiikkia Kouvolassa.
Venyneitä junamatkoja, aamuöistä pitsaa.
Oli pimeää ja hämärää, kodikasta.
Oranssi muuttui keltaiseksi ja toisin päin.
He harhailivat, hän harhaili, määränpäätään etsien.
Kulki ohi, vaihtoi suuntaa ja onnistui.

Lava oli täynnä voimaa.
VALOA ja VOIMAA.
Hymyä ja voimaa.

Makoilua ja muumeja Vantaalla.
Toinen puoli elämää on lattian ja Muumilaakson välissä.
Liian pienet kahvikupit tulisi kieltää lailla.
Sellaisia polkuja joita kaipasin.
Ja liukumäki.
Täydellisiä kesäpäivänviettopaikkoja.
Vaikkei kesä olekaan.

Siellä näkyy pitkiä matkoja ja kullanhuuhdontaa.
Maistuvat unelmat ja kauniit kesäyöt.
Pyörällä poroja pakoon.

Yöllinen kuppi kahvia Porissa.

Kaikki millä on väliä, on mustaa ja edessäpäin.
Tien reunat haihtuvat hämärään.
Eivät he ymmärtäneet kun sanoin, että tämä maailma on liian pieni.
Kuuntelivat kuulematta, katsoivat näkemättä.
Liiskasin ajatukset ikkunaan ja käännyin takaisin.

Kasuaali maanantaijooga Jyväskylässä.
Tunnen todella puhtaasti.
Lattia ja maailma ja seinät pyörivät ympärillä.
Vai pyörinkö minä?

Aurinko paistoi enkä ollut yksin.
Musiikki soi, vaikka laulumme sen peittikin.
Parasta on yllätyskyläily kantakapakassa.
Kaupungista toiseen ja pullonkorkit kilahtelevat viiden pinoihin ladottaessa.

En pelkää tien päättyvän tai johdattavan minua harhaan.
En pelkää silmien painuvan umpeen liian aikaisin.
En pelkää näinä öinä mitään.
En pelkää eksyväni.

Pelkään vain pysähtymistä.
Vuorokausi Tampereella on jo kulunut.
Mutta kaikki on suhteellista.

"Tänään satun olemaan täällä - huomenna jossakin toisessa paikassa. 
Minä kuljen kulkemistani, ja kun löydän hauskan paikan, pystytän telttani ja soitan huuliharppua."
- Nuuskamuikkunen

I am your great pretender the hero and your savior

Tilassa, jossa edellisenä iltana soi freejazz ja tunnelma oli vellova, kosketus etäisyydellä ja ylös köytettynä, soi musiikki, joka saa jalat hakkaamaan lattiaa, menettämään kontrollin kehostaan basson jytinälle ja nauttimaan. 

Siinä oli jotain erittäin hienoa.

Se myös epäsuorasti tuotti suurta sisäistä kuolemaa.

Kauniita sanoja häh.

Irtiottoja arjen keskelle, kyllä kiitos.

Useammin, vaikka vain kymmenen minuuttia, kyllä kiitos.

Elämä oli jees.

Aurinko paistoi.

Vuosi sitten näin Hevisauruksen ensimmäistä (ja toistaiseksi ainutta) kertaa.

Vuosi sitten mullistui elämäni, vuosi sitten kaikki alkoi.

Vuosi sitten en uskonut että se jatkuisi näin kauan.

Mutta nyt on kaikki aivan toisin kun tuolloin.

Nyt en siedä sitä etten siedä sinua vierelläni.

Vaikka haluaisinkin sinut siinä pitää.

Sä kysyt
Kuinka kummassa
pieneen päähäni mahtuukaan
niin paljon sotkuisia ajatuksia kerrallaan

Mitä oli suunnitelmissa?

Istua kotona, kutoa sukat loppuun ja keittää teetä.

Mutta sitten ilmestyi mutka jos toinenkin.

Vuoristorata.

Sen varrella tuli vastaani monia.

Elävä kitarajumala vähentyneillä hiuksilla, yksi itsensä hukannut spartalainen.

Kiitollisia kyytiläisiä ja yksi paikasta erehtynyt microsoftilta.

Toijalasta soittanut espoolainen eikä paljon mitään muuta.

Ajoin ympyrää ajoin niin kauan että maailma oli jo sumea.

Ajoin kunnes löysin voittajani. Siinä se oli.

Valot vaihtuivat vihreiksi ja painoin kaasua.

Olin kykenemätön ajamaan eteenpäin.

EN PÄÄSSYT SEN RISTEYKSEN YLI, SE VAIN MEINASI SYTYTTÄÄ TÄMÄN MAAILMAN ILMILIEKKEIHIN JA MINÄ HALUSIN PALAA PALAA PALAA JA TUHOUTUA JA PALAA.

Olihan se risteys maailman kaunein paikka.

En mä tiedä, mut näin se vaan on
Joten paras on tottua vaan

Ylösalas

Vuoristorataa, edestakas 

Sitten näin iloa ja kauneutta taas,

metrikaupalla iloa.

Illan kohokohta lienee ollut siinä, kun istuin sisareni keittiön lattialla leikkaamassa limeä ja dippaamassa lasinreunoja munkkirasvan katkuiseen sokeriin.

Niin olivat muut asunnossa olevat ihmiset aitoja, että en olisi halunnut lähteä.

 Niin minä näin itseni heissä mutta paljon parempana.

Näin mahdollisuuden!

Mitä sanot kun näet uuden ihmisen ensimmäistä kertaa?

Valmistatko tervetuliaistanssin vai rakennatko kunniakujan?

Vittuhelvettisaatana vai keisaripingviini?

Mikä antaa vakuuttavimman ja luotettavimman kuvan?

Kivisaksetpaperisakset niksnaksklikklak.

Lapsenvahteus ja maailman pelastus.

Onneksi tämä on vain kerran vuodessa.

Tänään eristäydyin maailmasta.

Ja tulin takaisin.

np. Jarkko Martikainen - Toivo