torstai 30. huhtikuuta 2015

rakennekynnet merkkikengät

Italia ei antanut itkeä, ei kärsiä ei sairastaa.
Kasasimme ravintolapöydän itse ja leikitimme omistajan koiraa hänen valmistaessaan ruokaa.
Suurkaupunki muuttui tunneissa pikkukyläksi metrokarttoineen ja kirkon ovella seisovine sotilaineen.
Tulimme rynnäkkökiväärien kera käännytetyiksi pyhältä maaperältä, emmekä löytäneet yhtäkään ruokakauppaa. Paitsi yhden, jossa oli sähkökatkos. Tutustuminen paikalliseen ehkäisevään päihdetyöhön nostatti aivoihin niin suuren motivaatiobuustin, että päädyin ostamaan mekon.

En onnekseni tiennyt tuolloin nilkkani orastavasta tulehduksesta mitään, vaan kirmasin parhaiden ja kasuaalimpien poikien kanssa vailla huolta huomisesta pitkin kaupunkia, Moskovasta Kiinaan.

Joka ilta valvoin myöhään ja aamuisin heräsin hyvin aikaisin.
Yöt kuuntelin paikallisten mekastusta ikkunan läpi.


Kotiin tulin huomatakseni ettei:
rusketus ollutkaan ihoontarttunutta katupölyä,
suomalainen jäätelö maistu enää millekään,
eivätkä italialaiset väkijoukot ahdistaneet aivan yhtä suuresti.

Kolme neljäsosaa terveydestäni jäi etelään,
kotona oli kivaa muutaman tunnin ajan.
Sitten aloin haaveilemaan jo seuraavien lentojen varailusta.
Tai, ne on jo varattu puolestani.

Ei kommentteja: