Kun kaikesta täytyy säästää, eikä oikein mihinkään ole minkäänlaista resurssia,
on parasta vain jäädä istumaan keittiön lattialle, ja nukahtaa siihen.
Kodistani on tullut kiireiden vuoksi vain kääntöpaikka, varikko.
Täällä ei ole sotkua, ei koskaan tiskiä,
näyttää kovin autioituneelta.
Kuin ei täällä asuttaisikaan.
Vaikka menen taas kokoajan, en ole mitään kummallista tehnyt.
Pikemminkin ollut tekemättä.
ja tämä kaupunki on taikonut itsestään kolme kertaa entistä kauniimman.
Rauhallisella iltakävelyllä saimme seuraksemme kaikki Tampereen vuorossa olevat poliisit,
koski kuohui hiljaa sen ohittaessamme, eikä metsään säteilevä aurinko näyttänyt lainkaan hullummalta.
En tahtoisi pois, mutta on pakko mennä. Tulen sitten takaisin.
Joskus.
Kun pitäisi tehdä tympeitä asioita, joihin kiinnostus on pyöreä nolla,
on parempi lähteä hetkeksi kävelemään heikoille jäille,
ja sitten kadota maaseudun rauhaan.
Ainakaan, kun se on vain satunnaista, eikä sillä ole sen suurempaa merkitystä.
Yhtenä iltana tapasin aivan todella paljon tuttuja;
kaikki sellaisia, joiden luulin jo olemassaoloni unohtaneen ja mielistään pyyhkineen.
Sen sijaan, että olisin jäänyt yksin, sain monta halia,
poskipusua, riemun kiljahdusta ja kaikkea mitä voi pyytää.
Elämä on aika uskomatonta, spottivalot tappavan kuumia
ja täysi yleisö lavalta katsottuna aivan jumalattoman kaunis näky.
Olen äärimmäisen kiitollinen itselleni siitä, etten ole kirjoittanut.
Naapuripaikkakunnilla öiden viettäminen on ollut äärimmäisen uuvuttavaa.
Ja täydet työviikot ruutua tuijotettuaan pysyy kone iltaisin mieluusti kiinni.
Aika menee nykyään kaikkeen ei-mihinkään,
eikä aikaa sen takia ole mihinkään.
Mutta seuraavat kaksi viikkoa teen vähemmän töitä,
neulon enemmän ja istun lattialla harvemmin.
Ja sitten karkaan muille maille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti